perjantai 7. heinäkuuta 2017

Jättiläisminä

Näin kuvan itsestäni, takaapäin. Ja sukelsin saman tien mustiin mietteisiin. Piti tosissaan taistella, ettei mennyt muutoin kiva päivä pilalle yhden satunnaisen kuvan takia. Olen nimittäin luullut eli kuvitellut, että jossain se näkyy, terveellisempi elämä, tämän kevään työmäärä. Mutta ei - kropassa se ei näy. Tuli erittäin pettynyt fiilis. Järkytyin. Ja liian moni vartaloon ja ulkonäköön liittyvä sanominen ja kokemus nousi pintaan, vahvasti. Nieleskelin kyyneleitä, etteivät muut huomaisi.

Sen näköinen minä olen. Ei se kuva valehdellut. Olen jättiläinen, edelleen. Jotenkin oli vaikea nähdä tuon kuvan jälkeen itseään taas hyvässä valossa, positiivisesti ja hyväksyvästi. On tämä melkoinen matka. Ei ihme, jos välillä tuntuu, että josko tämän jättäisi kesken. Ettei edes yrittäisi tavoitella mitään enempää. Mutta siihen minusta ei taida olla. Tiedän, mitä haluan saavuttaa. Ja kun haluan, oli siedettävä tuo hetki ja on siedettävä jatkossakin vielä monta hankalaa hetkeä vartalon kanssa.

Ja jaksettava uskoa, että joku päivä pieneneminen näkyy myös kehossa. Pakkohan sen on näkyä. Ja kyllä joo, olkoon se turhamaisuutta tai ei, niin yksi iso tavoite on terveyden ja hyvinvoinnin rinnalla se, että kutistun mitoiltani. Haluan vielä joku päivä mahtua normivaatekokoihin. Siihen menee ikuisuus, koska painonpudotuksen lisäksi minun on mentävä kirurgin operoitavaksi. Ja joo, se ei taas ole välttämättä mahdollista kudostyyppini vuoksi. Mutta aion toivoa, että on. Aion jaksaa ikuisuuden tätä matkaa. Ja opetella hyväksymään jollain tasolla sen, ettei ikinäkoskaanmilloinkaan painoni korreloi kehoni mittoja, ei sinne päinkään. Itse olen kehoni pilannut lihavilla vuosillani ja painojojoiluillani, joten turhaan ruikutan. Tosin typerän epänormaalille nahkatyypilleni en mahda itse mitään.

Jatkan. Jatkan, vaikka ajoittain saattaa tuntuakin turhauttavalta ja turhalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti