tiistai 4. huhtikuuta 2017

Siitä, mihin jäin II

Olisin voinut kirjoittaa eilen tai viikko sitten, ehkä jopa helmikuussa. Mutta en. Kirjoitan tänään, koska tuntuu siltä. Minulla on ikävä kirjoittamista. Minulla on ikävä ensimmäistä blogiani ja sen aikaisia tunteita ja olotiloja. Liikkumista, itseni ylittämisiä ja kehon vahvuusfiiliksiä.

Syksy meni, talvikin. Jossain vaiheessa oli taas voimavaroja ja tahtoa ajatella terveellisempää elämää. Onneksi. Taidan syttyä kevään valosta, voimaantua. Alan ajatella positiivisemmin, ajoittain jopa lempeämmin itsestäni. Se on helpottavaa ja mahdollistaa eteenpäin menemisen.

En näytä kykenevän hallitsemaan tasapainoista ruokavaliota terveysongelmien keskellä painiessani. Ja se tietysti pahentaa taas ongelmia ja lisää ahdistuneisuutta, kun syön mitä ja miten sattuu. Kierre on valmis. Sellaista oli viime syksyni. Kun aiemmin on ollut, eivätkä ne mihinkään ole edelleenkään häipyneet, erilaisia kropan fyysisiä ongelmia, niin viime syksynä alkoi yhtäkkiä elimistölliset (työperäiset) terveysoireilut, jotka tekivät nukkumisen mahdottomaksi ja elämän hankalaksi. Ahdisti isosti ja huoletti tulevaisuus. Ja kun pääsin palaamaan töihin, räjähti uusi ongelma käsiin ja jouduin alkuvuodesta sairauslomalle ja tutkimuksiin. Tällä hetkellä tilanne on rauhoittunut, hallinnassa, ja sain näin lisäaikaa alanvaihdosmietteisiin.


Tuntuu ihanalta, että olen nyt tässä. Matkalla. Uskaltaisinko sanoa, että sillä polulla, millä ennenkin. Että en ole aloittanut alusta, vaan jatkanut siitä, mihin hyvänä päivänä jäin. Sitä en tiedä tarvonko kuukauden päästä samoissa askelissa vai olenko jo saanut ruokavalion rinnalle säännöllisen liikkumisen. Tai olenko luovuttanut ja todennut mahdottomaksi muutoksen.

Mutta aion tehdä parhaani. Siksi palasin aprillipäivänä salille vajaan kahden vuoden tauon jälkeen. Kyllä, luitte oikein sekä tauon pituuden että paluun. Pari vuotta sitten salitreeni, spinning ja jumppailut loppuivat hankalaan lonkkien limapussintulehdukseen ja testeihin, joissa todettiin (nivelrikko)lonkkien sekä polvien muljahtelevan rasituksessa voimakkaasti ulkosyrjälle. Että semmoisia päteviä syitä olla hikiliikkumatta koskaan-ikinä. Hymynaama. Mutta jos heikot alaraajani eivät kestä juoksua, kuntopyöräilyä ja rääkkijumppia, niin kestäisivätkö ne kuitenkin keveää saliharjoittelua. Luulisi, että joo. Ja kun yksi kolmesta lääkäristä lupasi, että saan kokeilla kevyttä (maasto)juoksua vielä joku päivä, niin siitä haaveesta pidän kiinni. Ehkä minä sitä ennen kuitenkin pudotan viisi tai kymmenen kiloa. Vaikka jouluun mennessä tai joskus.

Haluan, että vaaka ei määrittele matkaani. Motivoida se saa. Mutta että enemmän tärkeää olisi saada kiinni siitä sisäisestä voimasta, tunteesta. Hyväksyvämmästä ja lempeämmästä minästä, itseään kohtaan. Siitä, että riittää. On sopivasti ja tarpeeksi itselleen. vaikkakin haluaa muutosta. Tänään en salilla kyllä kokenut niin, vaan vanhat mörköni varjostivat varovaista sali-innostumistani. Palaan siihen myöhemmin.

Valoisaa oloa!

Ps. Otsikko on toisinto tämän blogin ensimmäisestä kirjoituksesta.

2 kommenttia:

  1. On sulla hemmetin huonoa tuuria terveyden kanssa!! Ei ole helppoa painonhallinta silloin, kun kaikki hyvin, ja kuinka vaikeaa se onkaan, kun asiat eivät todellakaan ole hyvin!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Tosin välillä olen kokenut syyllisyyttä siitäkin, että teenkö sairasteluista/terveysongelmista vain tekosyitä sille, ettei painonhallinta onnistu. Mutta ei, kun katson viime vuosien kalentereita ja muistiinpanoja, niin kyllä näkee aika selvästi, miten kaikki on mennyt. En ole niin vahvoilla terveellisten elämäntapojen kanssa, että kykenen pysymään niissä, kun terveysongelmia kasaantuu. Mutta ehkä joku päivä osaan senkin. :) Eli syömään järkevästi, vaikka elimistö/kroppa sairastelisi ja liikkumaan edes jollain tapaa, aina.

      Poista