tiistai 24. toukokuuta 2016

Syömiskuoppa

Arjessa, vahvasti. Taas. Ja on kesä.

Näiden kahden blogittoman viikon aikana on tapahtunut jotain sellaista, joka on kerrottava. Tuntuu oleelliselta kertoa, koska on osa tätä matkaa, osa minua. Tunnistan sen heikkoudekseni. Asiaksi, joka on minussa edelleen ja vaatii työstämistä. Opettelua, irtipäästämistä.

Kun reissusyömisten ja irrottelujen kanssa olin ihan sinut, niin tämän asian kanssa en. Kun on mennyt paljon eteenpäin tänä keväänä monella osa-alueella, niin on melkoinen pettymys, kun huomaa putoavansa syömiskuoppaan. Sellaiseen, jossa on ennenkin oltu. Jossa on joskus ryvetty pahastikin. Josta opittiin jo niinä elämäntaparemontointivuosina paljolti pois.


Miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa nousta siitä kuopasta tai lähinnä siitä epäonnistumisen tuntesta? Ensinnäkin myöntää itselle, että lohtusöi. Toisekseen ymmärtää ja käsitellä se, miksi lohtusöi. Ja sitten vielä olla itselle armollinen tapahtuneesta, jotta ei kadottaisi mielestään sitä kaikkea positiivista ja hyvää, mitä kevään aikana on tapahtunut. Jotta matka voisi jatkua hyvillä mielin, luottavaisena ja itsestään edelleen tykäten.

Käyttäytymiseni tuntuu, jos ei nyt ihan normaalilta, niin ainakin jollain tapaa inhimilliseltä, kun ajattelen painohistoriaani ja lihavia vuosiani. Minä vain taisin jo kuvitella, että olen päässyt siitä eroon. Ja olinkin toki, tavallaan tai jossain määrin tai enimmäkseen tai jotakin, mutta että jossakin selkäytimessä se totuttu käyttäytymiskaava edelleen on. Valitettavasti. Se on heikko kohtani. Siinä on työmaani. Ei siinä, ettenkö osaisi ja tykkäisi ja kykenisi syömään terveellisemmin. Muttamutta. Miten pysyä opituissa uusissa syömistavoissa niinä heikkoina hetkinä, kun on hankalia tapahtumia ja tunteita käsiteltävänä? Miten oppia olemaan hieman vähemmän vastuunkantasuorittaja niin siviilissä kuin työelämässäkin? Ja herkkis. Ja mikä oleellista: miten katkaista lohtusyöminen ennen kierteen syntymistä. Miten olla rypemättä epäonnistumisessa?

Sitä olen paljon miettinyt, että oliko tunnesyöminen ja nimenomaan lohtusyöminen hyvin menneen kevään ja dieettiruokavalion odotettu, jopa melkein pakollinen seuraamus. Vai jäikö kuitenkin syömisirrottelut päälle, vaikka toisin luotin? Mutta vaikka kuinka rehellisesti asiaa olen pohtinut, niin en usko näin olleen. Herkkuhimoa en  kokenut, vaan pikemminkin oli ihana palata arkirytmiin ja kevyempään syömiseen. Mutta sitten minä vain yksinkertaisesti lohtusöin juurikin niitä epäterveellisiä herkkuhöttöjä. Ja sitten kun en kestänyt sitä, lohtusöin lisää. Ja sen jälkeen koin vahvaa epäonnistumista ja itseinhoa.

Ajattelin jopa hetken, että minun kuuluukin olla aina lihava. Ja epäonnistuja. Tuntui mustalta ja synkältä. Ja voin kertoa, että se fiilis tekee olon enemmän raskaaksi kuin vaakalukemien heilahtelu. Lihominen tapahtuu enemmän pään sisällä kuin puntarilla. Ei kevään pitkäjänteistä työtä voi tuhota muutamassa päivässä, ainakaan kilollisesti. Ei-ei-ei! Mutta omilla negatiivisilla ajatuksillaan voi tehdä pahojakin tuhoja, tappaa motivaation ja halun. Se on pelottavinta.

Eilen uskaltauduin vihdoin vaa'alle, viikko sitten jätin väliin. Pelkuri minä. Mutta nyt tuntuu taas niin hyvältä, iloisemmalta, kevyemmältä. Minulta. Siitä pidän kiinni. Siitä saan voimaa.


Minä aion onnistua. Onnistua olemaan tällä matkalla! Voida paremmin ja olla terveempi minä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti