torstai 3. maaliskuuta 2016

Päätöksiä

Ei sitä aina illalla tiedä, millainen yö on tulossa. 

Tällainen aloitus sopii hyvin eilisen postauksen perään. Olin kuvitellut meneväni viikonlopuksi töihin, vaikka ensi viikkoon saakka (ainakin) pitäisi lääkärin kehotuksesta eli määräyksestä pysyä poissa. Sain, kun hieman kinusin, luvan mennä jo aiemmin, jos olen kunnossa. Ja minähän olen, toki. Aamuyön kivuista huolimatta ajattelin pysyä eilisessä päätöksessäni mennä kokeilemaan, oli se miten typerää tahansa. Ai miksikö? Koska en meinaa kestää enää paikallaan oloa. Koska on ikävä töihin. Koska on luuseriolo. Ja koska alkaa vähitellen tuntua, että olenko edes enää koskaan sellaissa hyvässä, normaalissa työkunnossa. Niin, että voihan sinne vähän rikkinäisenäkin mennä.

"Tarkoitushan olisi pysyä kunnossa, eikä sinnitellä niin kauan, että on ihan rikki." Niinpä. Tämä aamulla saamani viesti pysäytti. Purskahdin itkuun. Uskalsin luopua järjettömästä päätöksestäni. Päätin toipua edelleen kotona. Pitää itsestäni niin hyvää huolta kuin vain mahdollista.


Toivon osaavani kaikesta huolimatta nähdä valoa. Edessäpäin. Tässä hetkessä. Onnea, joka on.

Ps. Kirjoittaisin niin paljon mieluummin iloisia, kivoja kuulumisia kuin tällaista jatkuvaa, puuduttavaa sairauskertomusta. Ehkä senkin aika vielä tulee.

Pps. Dieetti sujuu. Vanha minä hakisi nyt (olisi hakenut jo monta kertaa) kaupasta suklaalevyn ja söisi yhdeltä istumalta. Auttaisikohan se? Muistan kyllä, miltä fazerinsininen tuntuu ja maistuu kielen päällä kitalakea vasten hitaasti sulaessaan. Yksi parhaista, väitän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti