maanantai 29. helmikuuta 2016

Dieettifiiliksiä

Koen epäonnistuneeni, vaikkakaan en.

Olen noudattanut kirjaimellisesti ruokavalio-ohjeita kuusi viikkoa. Paitsi. Se yksi makurahka vähiten huonona valintana sairaalan kanttiinin tiskistä. Niin ja yhtenä päivänä kasvisten osuus jäi kivusta johtuvan pahoinvoinnin vuoksi vajaaksi. Muutoin olen kiltisti vedellyt kaiken pakollisen kitusiini, vaikka kipeänä ei olisi maistunutkaan. Paitsi. Öljyn saanti on ollut joinakin päivinä liian vähäistä, sen tiedän. Mutta siis minkäänlaisia kalorien ylittämisiä ei ole tapahtunut. Vedenjuonti on ollut riittävää. Ateriavälit normipäivinä hyvät, yövuorojen aikaan luonnollisesti epäsäännöllisemmät.


Erinäisistä toistuvista/jatkuvista kroppaongelmista ja ajoittaisista kovistakin kivuista johtuen liikkuminen on ollut lähes nollassa. Vain hyötyliikuntakävelyä sekä yksi pitkä kävelylenkki ja muutama lyhyempi happihyppely.  Eli liikunta ei ole ollut nyt motivoimassa minua ja sen koen erittäin isona puutteena. Mutta se ei ole ollut oma valintani, joten turha synkistellä. Fyysisesti raskaan työni ohessa en ole kyennyt enempään, vaikka välillä olenkin epäillyt olevani vain laiska.

Kuuden viikon aikana oli kaksi vapaasyöntiateriaa. En nähnyt järkeväksi käyttää noita aterioita herkkuherkkuihin eli vaikkapa suklaaseen tai jäätelöön. Halusin tankata maukkaalla kotiruoalla: söin hiilareita eli pastaa ison annoksen. Uskon, että sitä elimistöni  tarvitsikin. Toisella kerralla en syönyt mitään muuta, toisella kerralla nautin jälkiruoaksi Runebergin tortun. Olin pakastanut sen sitä varten. Mutta höh, maistui enemmän pakasteelle kuin herkulliselle. Pettymys siis. Makea jälkiruoka ei onneksi laukaissut minkäänlaista herkkuhimoa, mikä oli helpottavaa.


Mutta sitten se epäonnistumisfiilis.

Minulla oli kai epärealistinen painotavoite, vaikkakaan ehkä ei. Kuvittelin tänään eli kuuden viikon dieetin jälkeen olevani puolivälissä tämän kevään kokonaistavoitetta. En ole. Uskon, että olisin ollut, jos olisin saanut liikkumisen ruokavalion tueksi. En saanut ja nyt on näin. Ei auta jäädä rypemään tähän tunteeseen, on katsottava eteenpäin. Ja nähtävä kaikki positiiviset asiat enemmän isoina ja tärkeinä kuin vaakalukema ja sen aiheuttama pettymys. Ja toisaalta, jos tarkastelee pudotettuja kiloja sellaisenaan, ilman minkäänlaista kokonaistavoitetta, tuntuu tulos loistavalta. Sitä paitsi eikö suositus/sopiva painonpudotusvauhti ole puoli kiloa viikossa. Sen saavutin, jee!

Hidasta tämä nyt joka tapauksessa on. Mutta kesäänhän on vielä 12 viikkoa. En ehkä sittenkään ole silloin tavoitteessani, mutta ainakin matkalla kohti sitä. Vahvasti matkalla. Se on tärkeintä: ei nopeus, vaan pysyvyys. Kuten olette jo ehkä huomanneet, en edes puhu mielelläni täällä kiloista. Siihen on syynsä. Ei se, ettenkö kehtaa myöntää lihoneeni. Ei. Vaan ne edelleen kipeiltä tuntuvat palautteet, jotka sain laihdutettuani runsaasti. 

Mutta. Ei ole tarvetta kokea epäonnistuneensa. Olen tehnyt parhaani. Olen onnistunut. Palleaturvotus on sulanut. Olo on hirmuisen paljon keveämpi. Muutos näkyy peilissäkin. Yhtenä ilonaiheena mainittakoon se, että suklaa, karkit ja jäätelö on ollut jo kaksi kuukautta pois ruokavaliostani. Pärjään tällä hetkellä loistavasti ilman niitä. Jatkukoon se. Motivoidun siitä, että kykenin loppuvuoden totaalisen ruokavaliorepsahtamisen jälkeen tekemään suuren ruokavaliomuutoksen. Eikä se tunnu pakolta, vaan valinnalta. Mahdollisuudelta! Se ei ole vähän se.

Suurin taistelu käydään pään sisällä, ei vaa'alla. Siksi kirjoitan tätä blogia. Haluan välittää itsestäni. Pitää huolta. Voida paremmin. Haluan päästää irti niistä möröistä, jotka ovat olleet hidasteena matkalla. Haluan motivoitua tavoitteistani ja tehdä töitä niiden eteen. Haluan olla onnellinen jo tänään.

2 kommenttia:

  1. Onnellinen jo tänään. Justiinsa niin. Niine hyvineen(kin). Kun voi käydä elämässä niin, että sitku ei tule koskaan, tai se aina ottaa uuden muodon. Tsemppiä! =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista ja tsempistä! :) Sitku ja mutku (ja voiku) -elämä on odottamista, selittelyä ja harmittelua. Tärkeämpää on uskaltaa olla tässä ja nyt rosoineen kaikkineen. Tavoitteita ja unelmia pitää olla ja niitä kohti edetä. Mutta enemmän me olemme matkalla kuin perillä, joten matkan soisi olevan sellaisenaan onnellinen ja täysi.

      Poista