lauantai 23. tammikuuta 2016

Ulkonäköitku

Tulihan se.

Se ei ollut väsyä, eikä motivaation puutteesta johtuvaa. Eikä se ollut epätoivoitkua. Ei.

Sopivaan kuu(kautis)kierron aikaan tärkeältä ihmiseltä saatu tahaton, ei millään tavalla paha tai loukkaava lause, oli minulle kipeä sohaisu. Tuli kyyneleet, tuli itku. Piti tullakin, sillä nyt on kevyt olo. Kyllä itku on vain hyvä ja nopea mielen puhdistaja.

Viime syksynä tulleet kilot ja erityisesti loppuvuoden väsyssä tapahtunut paremman ruokavalion totaalimenetys kirpaisevat. Ne ovat tehneet minusta hyvin haavoittuvan, ulkonäköasioissa. En ole sinut sen kanssa, että olen lihonut. En ole sinut oman kroppani kanssa. Välitän kuitenkin itsestäni niin paljon, että olen tekemässä asialle jotain. Haluan voida paremmin. Haluan olla terve.

En säikähdä näitä itkuja.  Ne kuuluvat asiaan, ovat osa tätä matkaa. Osa elämää.

Miten minusta jotenkin tuntuu, että tämä itku oli tärkeä itku? Se itku, joka piti itkeä, jotta voin päästä ja päästää irti viime syksyn epäonnistumisen tunteesta. Siitä kaikesta pahan olon kuormasta, joka tuli väsystä ja siitä olosta, että en hallitse syömisiäni. Olin luovuttamassa, luisumassa kaikkeen vanhaan, entiseen. Niihin tapoihin, joista olen opetellut pois. 

Miten minusta tuntuu entistä vahvemmin, että tästä tulee minulle hyvä kevät! Valoisa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti