torstai 17. elokuuta 2017

Kesäkilottomuus, osa II

Heinäkuukin sujui hyvin. Näköjään nykyisessä painossani kestää välillä herkutellakin, kun arkiruokailu on terveellinen. Se tuntuu kivalta, helpottavalta. Tai ei kai se painosta ole riippuvainen, vaan siitä, että on nimenomaan saanut kevään aikana arkiruokailunsa hyvään rytmiin ja kuosiin, joten pienet irrottelut ja löysäilyt eivät suista tällä hetkellä tuhon tielle. Oleellista onkin se, etteivät herkuttelut jää päälle ollen monen päivän mittaisia ja ettei niitä ole joka viikko. Näin se toimii minun kohdallani, jokainen toki joutuu etsimään oman ruokavaliotasapainonsa itse.

Voisikohan tästä tulla pitkästä aikaa sellainen kesä, josta selviän ilman ainuttakaan kesäkiloa? Se tuntuisi kyllä loistavalta. Valaisi luottamusta siihen, että on mahdollista pysyä jo saavutetussa. Syksy on niin paljon helpompi ottaa vastaan, kun ei tarvitse aloittaa sitä kesäkilojensa tiputtamisella. Se, jos mikä on (ollut viime syksyinä) turhauttavaa! Parina viime syksynähän olen onnistunut myös keräämään kesäkilojen päälle syyskilot sairastellessani. Huoh. Jospa tänä syksynä onnistun katkaisemaan moisen kierteen ja pysyn terveenä.


Salitreenailu jäi kokonaan heinäkuulta väliin ja on toistaiseksi fysioterapeuttini kehotuksesta tauolla. Sopii minulle. Nyt mennään arjen hyötyliikunnalla sekä kävely- ja pyörälenkeillä. Miten sitä saisi itsensä houkuteltua uimaan, millaisella porkkanalla? Ehkä pitäisi aloittaa siitä, että ostaisi jostain kivan (siedettävän) uimapuvun. Siinäpä onkin minulle urakkaa.

Tavoitteena edelleen siis kesäkilottomuus. Parin viikon päästä tiedän onnistuinko.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Hankaluuspäivä

Tänään en jaksaisi tätä. En millään muotoa. En hetkeäkään, saati loppuelämää.

Mitä olen syönyt tänään? Kaksi voileipää, banaanin, kasvispataa ja rahkan. Ihan kohtalaista päivänä, jolloin ei huvittaisi yhtään pysyä minkäänlaisessa järkevyydessä ruokien suhteen. Ehkä vetelen vielä iltapalaksi lohisalaattia, vaikka yhtä hyvin voisin tilata pitsan tai hakea pussillisen irtokarkkeja tai.

On tehtävä joka päivä valinta ja valintoja. Olenko joskus erehtynyt sanomaan, että tämä olisi helppoa? Toivottavasti en. Tosin kyllähän tämä toisinaan sujuu vaivattomasti, mutta sitten on näitä hankalia päiviä. Tänään on ollut sellainen extra-hankala, kaikella mahdollisella tavalla.

Ehkä tämä tästä. Taas. Tai sitten ei.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kesäkilottomuus, osa I

Edellinen kitinäteksti oli ollut luonnoksissa pari viikkoa. Päätin postata sen, huolimatta sen negatiivisuudesta. Joskus vanhan blogini aikoina sain palautetta, etten ole rehellinen, kun kirjoitan niin positiivisesti laihduttamisesta. Mutta silloinen painonpudotus olikin kyllä enimmäkseen hyvämielistä eteenpäin menemistä, kai se oli jonkinlaisessa kuplassa elämistä. Onnistuin ensimmäistä kertaa pysyvämmässä painonpudotuksessa ja juoksin-juoksin. Ja juostessani minun oli helpompi hyväksyä kehoni valuviat, niin se vain oli. Mutta kyllä silloinkin ajoittain kipuilin näiden asioiden kanssa ja kirjoitin siitä. Siinä vaiheessa en vain vielä tiennyt totuutta vartaloni ongelmallisuudesta.

Niin ja kyllä tällä matkalla edelleenkin on enemmän positiivisia asioita, on on. Toisinaan hehkutan läheisilleni kai liiaksikin niistä. Jospa kestävät minua.

Mutta sitten varsinaiseen tämän päivän asiaan. Kerrottakoon, että toistaiseksi kesäsyömiset ovat hallinnassa. Kesäkiloja en ole vielä kerryttänyt. Itse asiassa painan hieman vähemmän kuin kesän alussa. Jospa se kertoo siitä, että olen kyennyt olemaan enimmäkseen järkevä lomalla ja reissuissa. Se kyllä ilahduttaa suuresti, ja motivoi jatkamaan samalla tavalla tätä hyvin alkanutta kesää.


Tavoittelen siis edelleen kesäkilottomuutta. Uskallan jopa luottaa onnistuvani. Huolettomamman syömisen jälkeen on aina tärkeä palata nopeasti kevyempään syömiseen. Juhannuksen jälkeen oli hieman vaikeuksia, mutta nyt tuntuu taas helpommalta. Kyllä sitä nopeasti jäisi koukkuun epäsäännölliseen ruokarytmiin ja sokerihöttöihin kuten irtokarkkeihin ja jäätelöön ja-ja. Mutta kun arkiruokailun pitää kuosissa, kestää ajoittain irrotellakin kesäherkuilla.

Eiköhän tämä kesä suju hyvin. Sujumisia sinullekin!

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Jättiläisminä

Näin kuvan itsestäni, takaapäin. Ja sukelsin saman tien mustiin mietteisiin. Piti tosissaan taistella, ettei mennyt muutoin kiva päivä pilalle yhden satunnaisen kuvan takia. Olen nimittäin luullut eli kuvitellut, että jossain se näkyy, terveellisempi elämä, tämän kevään työmäärä. Mutta ei - kropassa se ei näy. Tuli erittäin pettynyt fiilis. Järkytyin. Ja liian moni vartaloon ja ulkonäköön liittyvä sanominen ja kokemus nousi pintaan, vahvasti. Nieleskelin kyyneleitä, etteivät muut huomaisi.

Sen näköinen minä olen. Ei se kuva valehdellut. Olen jättiläinen, edelleen. Jotenkin oli vaikea nähdä tuon kuvan jälkeen itseään taas hyvässä valossa, positiivisesti ja hyväksyvästi. On tämä melkoinen matka. Ei ihme, jos välillä tuntuu, että josko tämän jättäisi kesken. Ettei edes yrittäisi tavoitella mitään enempää. Mutta siihen minusta ei taida olla. Tiedän, mitä haluan saavuttaa. Ja kun haluan, oli siedettävä tuo hetki ja on siedettävä jatkossakin vielä monta hankalaa hetkeä vartalon kanssa.

Ja jaksettava uskoa, että joku päivä pieneneminen näkyy myös kehossa. Pakkohan sen on näkyä. Ja kyllä joo, olkoon se turhamaisuutta tai ei, niin yksi iso tavoite on terveyden ja hyvinvoinnin rinnalla se, että kutistun mitoiltani. Haluan vielä joku päivä mahtua normivaatekokoihin. Siihen menee ikuisuus, koska painonpudotuksen lisäksi minun on mentävä kirurgin operoitavaksi. Ja joo, se ei taas ole välttämättä mahdollista kudostyyppini vuoksi. Mutta aion toivoa, että on. Aion jaksaa ikuisuuden tätä matkaa. Ja opetella hyväksymään jollain tasolla sen, ettei ikinäkoskaanmilloinkaan painoni korreloi kehoni mittoja, ei sinne päinkään. Itse olen kehoni pilannut lihavilla vuosillani ja painojojoiluillani, joten turhaan ruikutan. Tosin typerän epänormaalille nahkatyypilleni en mahda itse mitään.

Jatkan. Jatkan, vaikka ajoittain saattaa tuntuakin turhauttavalta ja turhalta.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kevät kevensi

Se, että painaa saman, minkä vuosi sitten, on enemmän kuin huojentavaa. Se oli minulle tärkeä tavoite ryhdistäytyessäni helmikuussa terveellisempään elämään. Hankalan puolen vuoden jälkeen sain taas juonesta kiinni, ja matka jatkui. On helpottunut, tyytyväinen ja niin paljon kevyempi olo. Mikä merkittävää: joka ikinen viime syksynä kerrytetty haastava, mieltä ja kroppaa runsaasti kuormittava kilo on pois.

Tästä on kiva lähteä kesää kohti. Viime kesähän meni painollisesti todella hyvin. Samaan pyrin nyt. Ja siihen kun päälle saadaan vielä hyvä syksy: ei sairasteluja, ei liikkumattomuuksia eikä hälläväliä -syöntejä. Toivon, että kesälomani ruokavalintoja motivoi ja ohjaa omalta osaltaan tavoitteeni olla kuukauden päästä (korkeintaan) tämän viikon painolukemissa. Lomalla ja reissussa tulee nautittua huolettomammasta kesäsyömisestä, joten tuskin paino putoaa. Mutta jos onnistuisi syömisissään sellaisella samalla kohtuudella kuin viime kesänäkin, eikä kerryttäisi vyötärölleen ainuttakaan kesäkiloa. Uskon sen olevan mahdollista. Tulen sitten neljän viikon päästä itkemään, kun jos alkukesä on mennyt muulla tavoin. Tosin tunnustan sen tarvittaessa jo aiemmin.

Loppukesästä ja syksyllä otan taas tiukemman otteen, eräänlaisen loppukirin. Olen nimittäin asettanut joulukuuhun itselleni merkittäväksi muodostuneen tavoitteen. Aion onnistua siinä. Sitä kohti hyvillä fiiliksillä kesästä ja auringosta, lomasta ja reissuista nauttien. Ja toivoen, että tämä vuosi olisi kokonaisuudessaan minulle hyvä ja tasapainoinen, pitkästä aikaa.

Sinullekin hyvää ja rentouttavaa kesää! Näe ja koe sinulle tärkeitä asioita.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Onnellisuusepäily

Luuletko sen tuovan onnea, kun laihdut ja juokset? Tuletko paremmaksi, minulta kysyttiin tämän matkan alkutaipaleella. Äskettäin ihmeteltiin vähän samankaltaisia.

Luulen, tiedän. Parempi ihminen, itselleni! Muita olen tarpeeksi miellyttänyt elämässäni. Ollut hyvä, kiltti ja auttavainen, asettanut monissa tilanteissa muut itseni edelle. Jättänyt huolehtimatta itsestäni, terveydestäni. Antanut kehoni olla negatiivisen arvostelun kohde. Hävennyt ylipainoani, vartaloani. Ollut itselleni suunnattoman ankara.

Nyt on minun vuoroni olla onnellinen terveellisesti eläen. Olla parempi minä minulle.


Toivon, etteivät he enää väitä, ettei ulkonäöllä ole merkitystä, kun eivät ole koskaan itse kantaneet kehossaan monta kymmentä ylimääräistä kiloa tai opetelleet laihduttuaan sullomaan venynyttä nahkaansa vaatteisiin. Eivätkä väitä, ettei voi olla onnellisempi kevyempänä ja normivaatekoossa, kun heillä ei ole kokemusta lukuisista vaateshoppailureissuista, joilta palataan tyhjin käsin itkien kotiin. Tai väittäkööt ihan mitä vaan, mutta väittäkööt ne omalle kohdalleen. Antakoon he minun tehdä minua onnellistuttavia asioita. Niitä asioita, jotka tuovat minulle kokonaisvaltaista hyvää oloa. Niitä, joilla voin osoittaa itselleni niin välittämistä kuin arvostamistakin.

Niin ja aion olla edelleenkin hyvä ja kiltti ja kiva toisille, mutta en enää vähiten itselleni.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Painostressailua

Niinhän se oli, ettei kilojen pidä määritellä tätä matkaa. Mutta ajoittain se määrittelee kuitenkin, tahtoi tai ei. Vaikka kuinka haluaa nähtä tämän kaiken elämäntapamuutoksena ja tekee päänsä sisällä tiukkaa ajatustyötä, tulee tilanteita, joissa ainoa onnistumisen ja eteenpäin menemisen mittari tuntuu olevan vaakalukema.

Palasin helmikuussa siihen ruokavalioon, mikä tuntuu olevan nyt taas mahdollista. Alussa paino putosi kivalla tahdilla. Mutta kun huhtikuussa aloitin salikuntoilun, ei tapahtunutkaan enää merkittäviä. Tuli tasainen vaihe. Vaikka kuinka osasin odottaa näin tapahtuvan ja sille on luonnollinen selitys, tuntui joinakin sunnuntaiaamuina vaa'alla käynti pettymykseltä. Mielelläänhän sitä näkisi sellaisen tasaisen kauniin käyrän painonpudotuksessaan. 

Toukokuussa tuli parin viikon treenaustauko flunssan vuoksi. Mitä tapahtui painolle? Nytkähti reilusti alaspäin. Sellaista se on painon kanssa. Se käyttäytyy miten tahtoo. Siitä ei haluaisi stressata ja kuitenkin stressaa. Sitä haluaisi niin monin tavoin nähdä edistymistään. Ja siksi toisinaan on haastavaa olla malttamaton ja ajatuksiltaan kilolukuja suurempi.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Mahdollisuus

Nyt minä taas muistan sen hyvin kirkkaasti.

Se on mahdollista. Ei helppoa, mutta mahdollista.

Se on haastavaa ja ajoittain hankalaa. Se sisältää paljon monenlaisia tunteita ja olotiloja. Ja vaatii erilaisia valintoja. Sitä, että oppii kestämään huonoja fiiliksiä ilman lohtusyömisiä. Se pakottaa sinnikkyyteen ja pitkäjänteisyyteen hitautensa ja takapakkiensa vuoksi. Se opettaa sietämään heikkouksiaan ja toisaalta tunnistamaan vahvuuksiaan. Se lisääntyy onnistumisen kokemisesta, jaksavammasta minästä. Se vaatii suunnitelmallisuuden, tavoitteellisuuden ja tietynlaisen päättäväisyyden rinnalle sopivasti armollisuutta ja lempeyttä. Ja kyllä, se vaatii niitä syömiskieltäytymisiäkin niin kylässä, reissussa kuin työpaikalla. Sitä, että osaa jättää jopa jonkin suunnitellun herkuttelun väliin, jotta ei sekoittaisi moneksi päiväksi elimistöään.

Ja vielä kerran: se on ajoittain hyvinkin hankalaa. Suu ja käden totuttu liike tuntuvat isommalta ja vahvemmalta kuin mieli. Napostelu houkuttelevammalta kuin ruokailuajoissa pysyminen. Höttöhiilarit helpommalta kuin kevyt, terve eväs. Ruoalla lohduttautuminen tutun turvalliselta.

Mutta.

Minä muistan sen kaiken hyvän ja mahdollisen nyt jotenkin selvästi. Siksi olen tässä. Tämä on minun mahdollisuuteni. On oikea aika tehdä hyviä, terveellisiä valintoja. Menen nyt, juuri näinä päivinä, jossain sellaisessa helppouden aallossa, jolloin terveellisemmän elämän valinnat sujuvat vaivattomasti. (Kirjaan sen tähän voidakseni hankalina päivinä palata.) Olen tehnyt valtavasti töitä pääni sisällä, toistanut ja muistuttanut. Olen tarvinnut paljon valoisia, positiivisia ajatuksia ruokkimaan motivaatiotani ja luottamustani. Olen opetellut huomaamaan pienet edistymiset, fiilistelemään niistä. Ja siinä minä olen tainnut tänä keväänä onnistua.

Se on mahdollista. Se pitää nähdä mahdolliseksi ja mahdollisuudeksi ja sitten tarttua siihen. 

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Kehosinuustavoite

Vaikka saliharjoittelu ei ole se minun juttuni, olen kokenut salilla viime päivinä outoa levollisuutta. Outoa siinä mielessä, että en osannut odottaa sellaista. Ikään kuin olisin hieman kotiutunut sinne, vaikka en edelleenkään lähde vaikkapa sillä intensiivisyydellä, mitä aikanaan juoksemaan. Joinakin päivinä joudun tosissani tsemppaamaan lähdön hetkellä, mutta alkuverryttelyn aikana tuntuu jo aina kivalta.

Aprillipäivänä, kahden vuoden salitauon jälkeen, koin olevani lihasvoimiltani todella rapakunnossa. Arvelutti tuleva. Mutta hyvin on mennyt. Huhtikussa kävin salilla 12 kertaa eli kolme kertaa viikossa. Hyvä, reipas minä! Olen kyllä aidosti tyytyväinen. Ensimmäinen tavoitteeni oli ylipäätään mennä salille kerran ja toisen, kolmannenkin kerran. Ja pysyä ehjänä. Sittemmin minua on motivoinut erittäin hyvä jälkifiilis, mistä on muodostunut yksi salitreenailun keskeisin tavoite.

Möröthän ne siellä salilla aluksi istuivat olkapäällä, tiukasti. Nyt olen saanut niitä jo vähän hädisteltyä pois. Parin ensimmäisen viikon aikana koin vahvasti niitä fiiliksiä, mitä viimeksikin salilla ollessani. Palautui mieleen se, että vaikka kuinka omin avuin treenaisin, niin se ei näy kropassani millään toivotulla tavalla. Sillä tavoin, kun uskalsin luottavaisena haaveilla niinä parina vuotena, jolloin sain painoani runsaasti pudotettua ja juoksin aktiivisesti. Se on pettymys, oli ja on. Siinä minulla on se suurin työmaa: kehosinuuden saavuttamisessa, lempeydessä omia valuvikojani kohtaan. Niitä, joita monet lihavat vuodet ovat runsaasti aiheuttaneet sekä niitä, joita puolestaan laihduttaminen on jättänyt. Tavoitteena on tuntea keho voimakkaaksi ja mahdollisimman hyvinvoivaksi, kaikesta huolimatta. Minuksi.

Haluan joku päivä katsoa vartaloani peilistä enemmän hyväksyvästi.

Pystyn salilla haastamaan itseni nykyistä kovemmin, mutta tärkeämpää on pysyä edelleen ehjänä. Lihasrapakuntoni ja heikot niveleni vaativat minulta alussa kevyttä treenailua, suurta malttia. Aion onnistua siinä. Tärkeintä on säännöllisyys, jatkuvuus. Parasta on hyvän mielen ja tyytyväisyyden lisääntyminen, sisäisen ryhdikkyyden kasvaminen. Sitä paitsi viime viikon yhdellä salikerralla kuvittelin hetken näkeväni itsessäni kehollisia positiivisia muutoksia. Mutta se oli onneksi vain ohimenevä luulo. Jossain määrin se sai minut kuitenkin luottamaan, että pienikin muutos voi olla ratkaiseva alku jollekin perustavanlaatuiselle muutokselle ajatuksissani.

Se tuntuu riittävältä tällä hetkellä. Enköhän jossain vaiheessa pääse myös nostamaan tehoja saliharjoitteluun, jotta lihasvoimani lisääntyy ja kehoni voimistuu. On siis jatkettava, sinnikkäästi ja hyvillä fiiliksillä. Keväästä, valosta ja pienistä asioista voimaa ammentaen. Löydä sinäkin omat motivaatioasiasi halutaksesi ja jaksaaksesi liikkua!

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Rapakuntoilua

Tulin vain sanomaan, että. Liiku, hikoile, mene salille tai jotain. Vaikka se laji ei olisi se sinun juttusi, suosikkisi. Saat hyvän mielen, takuuvarmasti. Jos lähteminen on hankalaa ja hieman väkinäistä, niin jaksa-viitsi lähteä silti. Ja vaikka se liikkumisen aloittaminen olisi kuinka työlästä ja vaikeaa, niin aloita siitä huolimatta. Aloita riittävän kevyesti, tunnustellen, iloiten pienistä edistymisistä. Jaksamisesi ja reippautesi palkitaan, yllättävän nopeasti.


Käyn salilla enemmän pääni kuin kehoni vuoksi. Ja positiiviset vaikutukset ovat jo nyt merkittävät. Tämä toki on hyvin subjektiivinen näkemys. Ehkä lähipiiri vahvistaa vaikutukset jossain vaiheessa. Tunnen olevani energisempi ja tyytyväisempi. Ja kuten tiesin tai vähintäänkin uskalsin odottaa, terveelliseen ruokavalioon on tullut lisäpuhtia. Keho tuntuu lihasten rapakunnosta huolimatta vahvemmalta, koska salitreenireipastumisen ja ruokavalion vuoksi aivot syöttävät sille ajatusta vahvemmasta, ryhdikkäämmästä ja kehollisesti hieman itsevarmemmasta minästä. Hymyilyttää se. Ihan niin kuin hymyilyttää aina salilta tullessakin, vaikka mennessä olisi ollut vielä vähän empätiiä-fiilis.

Haasta itsesi liikkumaan, edes pienesti. Lupaan sen kannattavan.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Siitä, mihin jäin II

Olisin voinut kirjoittaa eilen tai viikko sitten, ehkä jopa helmikuussa. Mutta en. Kirjoitan tänään, koska tuntuu siltä. Minulla on ikävä kirjoittamista. Minulla on ikävä ensimmäistä blogiani ja sen aikaisia tunteita ja olotiloja. Liikkumista, itseni ylittämisiä ja kehon vahvuusfiiliksiä.

Syksy meni, talvikin. Jossain vaiheessa oli taas voimavaroja ja tahtoa ajatella terveellisempää elämää. Onneksi. Taidan syttyä kevään valosta, voimaantua. Alan ajatella positiivisemmin, ajoittain jopa lempeämmin itsestäni. Se on helpottavaa ja mahdollistaa eteenpäin menemisen.

En näytä kykenevän hallitsemaan tasapainoista ruokavaliota terveysongelmien keskellä painiessani. Ja se tietysti pahentaa taas ongelmia ja lisää ahdistuneisuutta, kun syön mitä ja miten sattuu. Kierre on valmis. Sellaista oli viime syksyni. Kun aiemmin on ollut, eivätkä ne mihinkään ole edelleenkään häipyneet, erilaisia kropan fyysisiä ongelmia, niin viime syksynä alkoi yhtäkkiä elimistölliset (työperäiset) terveysoireilut, jotka tekivät nukkumisen mahdottomaksi ja elämän hankalaksi. Ahdisti isosti ja huoletti tulevaisuus. Ja kun pääsin palaamaan töihin, räjähti uusi ongelma käsiin ja jouduin alkuvuodesta sairauslomalle ja tutkimuksiin. Tällä hetkellä tilanne on rauhoittunut, hallinnassa, ja sain näin lisäaikaa alanvaihdosmietteisiin.


Tuntuu ihanalta, että olen nyt tässä. Matkalla. Uskaltaisinko sanoa, että sillä polulla, millä ennenkin. Että en ole aloittanut alusta, vaan jatkanut siitä, mihin hyvänä päivänä jäin. Sitä en tiedä tarvonko kuukauden päästä samoissa askelissa vai olenko jo saanut ruokavalion rinnalle säännöllisen liikkumisen. Tai olenko luovuttanut ja todennut mahdottomaksi muutoksen.

Mutta aion tehdä parhaani. Siksi palasin aprillipäivänä salille vajaan kahden vuoden tauon jälkeen. Kyllä, luitte oikein sekä tauon pituuden että paluun. Pari vuotta sitten salitreeni, spinning ja jumppailut loppuivat hankalaan lonkkien limapussintulehdukseen ja testeihin, joissa todettiin (nivelrikko)lonkkien sekä polvien muljahtelevan rasituksessa voimakkaasti ulkosyrjälle. Että semmoisia päteviä syitä olla hikiliikkumatta koskaan-ikinä. Hymynaama. Mutta jos heikot alaraajani eivät kestä juoksua, kuntopyöräilyä ja rääkkijumppia, niin kestäisivätkö ne kuitenkin keveää saliharjoittelua. Luulisi, että joo. Ja kun yksi kolmesta lääkäristä lupasi, että saan kokeilla kevyttä (maasto)juoksua vielä joku päivä, niin siitä haaveesta pidän kiinni. Ehkä minä sitä ennen kuitenkin pudotan viisi tai kymmenen kiloa. Vaikka jouluun mennessä tai joskus.

Haluan, että vaaka ei määrittele matkaani. Motivoida se saa. Mutta että enemmän tärkeää olisi saada kiinni siitä sisäisestä voimasta, tunteesta. Hyväksyvämmästä ja lempeämmästä minästä, itseään kohtaan. Siitä, että riittää. On sopivasti ja tarpeeksi itselleen. vaikkakin haluaa muutosta. Tänään en salilla kyllä kokenut niin, vaan vanhat mörköni varjostivat varovaista sali-innostumistani. Palaan siihen myöhemmin.

Valoisaa oloa!

Ps. Otsikko on toisinto tämän blogin ensimmäisestä kirjoituksesta.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Hälvenemisiä

Venähti hieman pitkäksi tämä hiljaisuus. Monien asioiden summa, sanoisin. Ei ole ollut voimavaroja eikä halua kirjoittaa blogiin. Muutamia kertoja olen kirjautunut sisään saamatta aikaiseksi ainuttakaan tämän aihealueen tekstiä. Ei ole riittänyt intoa edes seurata blogikavereiden kuulumisia.

Haastavaa loppukesää seurasi hankala syksy. Kadotin terveysmurheideni ja ongelmieni keskellä liian paljon kaikkea oppimaani. Sitä, joka on tuonut elämääni valoa ja tasapainoa. Itseni hyväksymistä. Olo oli niin hutera, että aina kun luulin taas saavani jonkinlaisen otteen jostakin, se jokin, ja välillä jopa kaikki, lipesi sormistani. Liikkuminen on ollut olematonta, vain pieniä kävelylenkkejä. Syömiset sitä sun tätä eli viikko-kaksi järkevästi ja sitten taas hällävälin aiheuttamia ylilyöntejä.


Fyysiset terveysongelmat sekä huoli ja pelko tulevasta laukaisivat isomman prosessin. Minun on viimein käsiteltävä elämäni solmukohdat, menetykset ja pettymykset. Kohdattava ne sellaisenaan. Olen ajatellut ja toivonut, että olen jollain tapaa sinut niiden kanssa, eivätkä ne kuormita minua. Mutta kyllä kuormittavat. Ja vaikuttavat tapaani nähdä ja kohdella itseäni. Samalla ne hankaloittavat haluani elää terveellistä ja tasapainoista elämää ja vaikeuttavat, jopa estävät painonhallintani.

Harmaan, raskaan ja moninpaikoin mahdottomalta tuntuvan syksyn jälkeen olen ensimmäistä kertaa viime päivinä kokenut luottamusta siihen, että selviän eteenpäin. Uskalsin pyytää apua, sain ja saan sitä. Se kannattelee minua nyt. Edessä on pitkä ja voimia vaativa matka, mutta olen ottanut ensimmäiset askeleeni sillä. Uskon saavani paljon, paljon enemmän kuin osaan edes tänään ajatella.

En tiedä, miten paljon tänne kuulumisiani raportoin. En ota siitä mitään paineita. Kirjoitan silloin, kun hyvältä ja sopivalta tuntuu. Todennäköisesti en puhu kiloistani täällä pitkään aikaan. Juuri nyt en halua vaa'an antaa millään tavoin määritellä matkaani. Tuntuu niin paljolta se, että koen olevani tässä taas. Koko syksyn kestänyt uuvuttava sumu on alkanut hälvetä. Ja minulla on vahva luotto siihen, että kaikki ne kilot, joiden ylipäätään on tarpeellista, katoavat juuri siinä tahdissa kuin minulle on hyvä. Aikaa on. Tahtoa on. Ehkä pian taas edellytyksiäkin.

Haluan voida mahdollisimman hyvin terveysongelmistani huolimatta. Haluan löytää ja pysyä terveellisissä, minulle sopivissa elämäntavoissa.  Ja kokea taas liikkumisen iloa, osata liikkua kehoani kuunnellen. Haluan oppia näkemään itseni oikein, riittävänä.

Ja olla onnellinen, minuna. 

On aika pitää taas itsestään huolta. Se on paras lupaukseni pitkiin aikoihin.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Painomiete

Ajattelin haastaa itseni. 

Kesäkuun painonpudotus oli yksi kilo. Ja usko pois, olen äärimmäisen tyytyväinen siihen, koska on kesä! Heinä-elokuussa aion pysyä samoissa lukemissa. Huomioiden ajankohdan koen sen olevan minulle ihan riittävän iso haaste. Erilaisten juhlien ja reissujen sekä lukuisten yövuorojen ja vakava-asteisen jäätelöheikkouteni vuoksi joudun kyllä ihan tosissani tekemään töitä onnistuakseni haasteessani. Tai en ehkä tekemään töitä, vaan syömään edelleen kiltisti aamupuuroni ja pääsääntöisesti koostamaan ruokani kasviksista ja-ja-ja. Minun on kyettävä jättämään monet kesäherkut väliin. Se on se vaikein ja haastavin osuus, ainakin minulle.


Tärkein ajatus tällaisessa pienessä, ehkä vähän vaatimattomassakin tavoitteessa on estää kesäkilojen kertyminen. Tänä syksynä en halua joutua pudottamaan yhtään ainutta kesän aikana tullutta kiloa, en ainuttakaan! Haluan syyskuussa jatkaa siitä, mihin kesän alussa jäin. Syksyllä minulla on isompi tavoite itselleni. Aion vetää silloin kolme kuukautta tiukempaa, kevään kaltaista ruokavaliota. Melkein odotan jo sitä. Mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että kesällä minusta ei ole sellaiseen ehdottomuuteen. En vain kykene. Vai enkö vain halua kyetä?


Haluan nauttia kesästä. Nauttia myös siten, että löysään vähän ruokavaliotani. Haluan pysyä kohtuudessa. On tärkeää syödä joka aamu hyvä aamiainen. Sillä on merkittävä vaikutus koko päivän ruokavalintoihin. Kyllä, aion välillä vetää jäätelö-överit tai irtokarkkiähkyt tai herkutella jollakin suolaisella, ihan niin kuin kesäkuussakin. Sallin sen itselleni ilman syyllisyyksiä. Mutta haluan, että ruokavalioni runko säilyy terveellisenä ja kevyenä. Se mahdollistaa sen, ettei kesäkiloja kerry. Haluan säilyttää kropassani kevyemmän olotilan. Sillä on erittäin positiivinen vaikutus koko kesän kokemisessa. Ja se on minulle tärkeää: hyvä ja tasapainoinen kesä.

Tsemppiä sinulle omiin haasteisiisi!

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Hyvän kesän toive

Olen huomannut nyt parin viime päivän aikana pyöritteleväni mielessäni kesää.

Haluan, että hyvää kevättä seuraa hyvä kesä. Kaikin puolin. Sellainen kevyt ja terveellinen, iloinen ja onnellinen. Haluan nauttia auringosta ja tuulesta, hiekasta varpaiden välissä. Olla mahdollisimman sinut itseni kanssa. Haluan uskaltaa liikkua ja olla. Löytää minun näköisiäni kesävaatteita, jotka ovat toistaiseksi vielä kaupassa odottamassa minua, koska minulla ei ole ollut rohkeutta mennä etsimään niitä. Vaatteiden sovitus on minun mörköni. Mörkö, joka olisi aika kukistaa.

Ei se hyvämielinen kesä ole ihan yksinkertaista. Olen parina viime kesänä ollut ihan hukassa itseni kanssa. Juoksukesinä elin vahvasti, kroppa tuntui olevan helpompi hyväksyä. Sen jälkeen olen jollain tapaa ajelehtinut. Paino on jojotellut ja sellainen pitkäkestoinen tasapaino on puuttunut. Olen kokenut alastomuutta ja rumuutta vaatteissanikin. Henkisesti ollut ajoittain se yli satakiloinen vanha minä. Ja se on varmasti näkynyt minusta myös ulospäin. Olen voinut pahoin omien kipeiden asioideni kanssa, rypenyt niissä osaamatta päästää irti.

Haluan, että tänä kesänä on toisin. Minä tarvitsen hyvän kesän. Haluan kyetä rakentamaan sellaista pala palalta, ei yhdessä hetkessä. En minä odota kesältä suuria tapahtumia tai jotain hyvin erikoista. Ei. Minä haluan voida hyvin. Nauttia siitä, mitä on. Elää hetkessä, eikä sellaisen sittenkunolennormipainossa -ajatuksen kanssa. Haluan oppia hyväksymään itseni. Ymmärtää sen, mitä minä tarvitsen. Haluan uskaltaa - sitä minä haluan.


Ylläolevan olin kirjoittanut kesäkuun alussa, mutta jättänyt jostain syystä julkaisematta. Julkaisen sen nyt ihan vain muistutukseksi itselleni. Toivon, ettei kahden kuukauden päästä tunnu siltä, että taas meni yksi kesä jollain tapaa ohi, kun en osannut elää sitä omana itsenäni. Toivon niin kovin, ettei niin ole. Uskon voivan olla toisin, eri lailla, siten kuten jo joskus oli.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Vastatuuliräpellyksiä

Tänään taas ajattelin sitä, että tuntuipa välillä mistä syystä vaan kuinka kehnolta vain, niin terveellisessä ruokavaliossa kannattaa roikkua kaksin käsin. Tai oikeastaan, että erityisesti silloin sitä kannattaa noudattaa ihan pilkulleen. Sillä jos vastatuuliosuudella erehtyy syömistensä kanssa harhapolulle eli ratkeaa, repsahtaa ja antaa mennä, niin hankala olo vain lisääntyy. Kokemusta tästä on ainakin allekirjoittaneella.

Tänään käyn onnellisena nukkumaan. Alkuviikon kankeus ja väsy ja haastavat asiat tuntuvat olevan takana päin. Ruokavalion kanssa ei ole ollut ongelmia. Kuunkierron turvotuksista huolimatta keho tuntuu kevyemmältä. Hyvillä mielin siis viikonloppua kohti.


Juuri nyt, näillä minuuteilla, minä luotan voivani saavuttaa painoni kanssa sellaiset lukemat, joissa minun on hyvä olla. Juuri nyt se tuntuu tärkeältä. Mahdolliselta. Tavoiteltavalta.

Nukutaan hyvin! Ja jaksetaan ne vastatuuliräpeltämisetkin. <3

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Aamupeilaus

Kävelin tänä aamuna päättäväisesti peilin eteen heti vuoteesta noustuani, ennen kuin olin edes yön nuhjuiset kasvoni vedellä valellut. Katselin itseäni liian lyhyessä, mutta niin pehmoisen mukavassa, sinivalkoraidallisessa yöpaidassani. 

Se olin minä. Siinä. Alastoman oloisena. Itseni kanssa. Rehellisesti.

Piirsin mielessäni kehoni ääriviivoja. Hahmottelin kaikkea näkemääni itsestäni käsin, mutta toisaalta ulkopuolisena tarkkailijana. Huomasin menneeni toisaalta eteenpäin ajatusteni kanssa, mutta joiltakin osin mieli harasi rumasti vastaan. Hetken aikaa tuntui turhauttavalta koko kevään suuri työ.

Haluaisin olla matkalla oman kehoni hyväksymiseen, mutta en tiedä aina olenko. Se on minulle hankala rasti. Vaateostoksilla käynti on edelleen minulle epämiellyttävä pakko. Lähden toiveikkaana, mutta palaan harmistuneena. Haluaisin niin kovin, että se olisi toisin. Joskus. Huoh.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Kilovauriokorjaus

Nukuin superpitkät yöunet ja nousin ylös, kun huvitti. Sen jälkeen oli mukava mieli tehdä joka maanantainen aamupunnitus. Ja mitkä lukemat! Olen mykistynyt viikon tuloksesta. Tämän kevään kokonaistulos on myös huikea. Vaikka jossakin alkuhuumassa unelmoin ja tavoittelin vielä suurempaa painonpudotusta, muuttui se onneksi jossain vaiheessa realistiseksi. Hyvä niin.

Olen nyt melkein viisi kuukautta syönyt terveellisemmin, laadukkaammin ja säännöllisemmin. Se tuntuu ja näkyy niin mielessä kuin kehossa. Syömiskuoppakaan ei onneksi minua lannistanut kuin hetkellisesti. Niinpä kilovauriot pysyivät kohtuullisina korjata samassa ajassa kuin olivat tulleetkin.


Viime viikolla oli kaksi ns. ruokavaliopoikkeamaa. Söin kiinalaisessa ravintolassa ystävieni kanssa, mutta kohtuudella. Sen lisäksi söin palan kakkua ylioppilaan kunniaksi. Söin hyvillä mielin ja jatkoin sen jälkeen taas omaa ruokavaliotani säntillisesti. Tehostin edelleen vedenjuontia ja öljyohjeistustakin noudatin grammalleen. Ei siis ongelmia, toistaiseksi.

Tästä on kiva jatkaa. Mieli on taas täynnä motivaatiota ja iloa. Kesästä tulee hyvä, luotan.

Ihanaa ja tasapainoista kesäkuuta! Tsemppiä kesän ruokavaliohaasteisiin!

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Toukokuinen nolla

Kuopasta on noustu.

Viime viikolla kaikki ruoka ja eväs maistui niin hyvältä. Aamupalat parvekkeella nautittuina tuntuivat lähes makuelämyksiltä, vaikkakin toistuivat niin samankaltaisina. Ja kasviswokeissakin oli jokin erityinen herkkuvivahde. Oliiviöljystäkin tuli ystäväni. En tajua, en käsitä. Pitikö pudota kuoppaan nauttiakseen taas aidosti kaikesta terveellisemmästä eväästä?


Maanantaiaamun vaakalukema oli palkitseva. Kannatti lopettaa rypeminen, kannatti nousta. Minkäänlaista tuhoa ei ehtinyt tapahtua painossa, vaikka hetken tuntuikin siltä. On niin totta se arveluni, että enemmän lihominen tapahtui pään sisällä kuin vaa'alla. Vaikka toukokuun kokonaistulos on kilollisesti pyöreä nolla, olen todella tyytyväinen. Painan nyt saman kuin ennen vappua eli ennen syömisirroitteluja ja lohtusyömisiä. Viikko tervettä sapuskaa, säännöllinen syömisrytmi ja ennen kaikkea hyvä fiilis sen teki. Olen kiitollinen.

Oli tekosyy ajatella, että eivoi-eipysty-eikannata. Kyllä voi!

Itseinholla ja soimaamisella se ei onnistu. Kun ajattelee armollisesti itsestään ja niistä kuoppaköllimisistään, voi tapahtua ihmeitä. Sen olen vahvasti kokenut. Kuoppia kyllä tulee. Jatkossakin. On vain tartuttava mahdollisimman nopeasti tikapuihin! Niihin, jotka ovat varmasti olemassa ja jotka kestävät, vaikka niitä on käytetty monia monia kertoja. Askel askeleelta on noustava. Ja kun pääsee sellaiselle korkeudelle, missä on jo helpompi hengitellä ja nähdä enemmän kaunista, alkaa tuntua taas hyvältä. Ja mahdolliselta! Niin moni. Sekin, että voi onnistua etenemään.

Oleellista on oppia kuuntelemaan itseään, tunnistamaan tunteitaan, jotta voisi riittävän ajoissa huomata syömiskuopat ja selvitä ilman putoamisia. Ei syöminen ole ratkaisu ongelmiin tai tunnekuohuihin. On oltava muu tapa käsitellä asioita, purkaa tunteita ja lohduttautua, rentoutua ja saada hyvää mieltä. On tärkeää, että ruokavalio on monipuolinen ja riittävä ja ruokarytmi säännöllinen. Yhtä lailla on merkitystä laadukkailla yöunilla ja sillä, että kykenisi olemaan liiaksi stressaamatta asioista. Nämä kaikki omalta osaltaan vähentävät lohtusyömistä. Niin ja se liikunta.

 

Turvonnut, extralihavaolo on pois, niin kehosta kuin mielestä. Jälkimmäinen mahdollistaa matkan jatkumisen. Se tuntuu onnelliselta. Sellaiselta, jota minä tarvitsen voidakseni paremmin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Syömiskuoppa

Arjessa, vahvasti. Taas. Ja on kesä.

Näiden kahden blogittoman viikon aikana on tapahtunut jotain sellaista, joka on kerrottava. Tuntuu oleelliselta kertoa, koska on osa tätä matkaa, osa minua. Tunnistan sen heikkoudekseni. Asiaksi, joka on minussa edelleen ja vaatii työstämistä. Opettelua, irtipäästämistä.

Kun reissusyömisten ja irrottelujen kanssa olin ihan sinut, niin tämän asian kanssa en. Kun on mennyt paljon eteenpäin tänä keväänä monella osa-alueella, niin on melkoinen pettymys, kun huomaa putoavansa syömiskuoppaan. Sellaiseen, jossa on ennenkin oltu. Jossa on joskus ryvetty pahastikin. Josta opittiin jo niinä elämäntaparemontointivuosina paljolti pois.


Miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa nousta siitä kuopasta tai lähinnä siitä epäonnistumisen tuntesta? Ensinnäkin myöntää itselle, että lohtusöi. Toisekseen ymmärtää ja käsitellä se, miksi lohtusöi. Ja sitten vielä olla itselle armollinen tapahtuneesta, jotta ei kadottaisi mielestään sitä kaikkea positiivista ja hyvää, mitä kevään aikana on tapahtunut. Jotta matka voisi jatkua hyvillä mielin, luottavaisena ja itsestään edelleen tykäten.

Käyttäytymiseni tuntuu, jos ei nyt ihan normaalilta, niin ainakin jollain tapaa inhimilliseltä, kun ajattelen painohistoriaani ja lihavia vuosiani. Minä vain taisin jo kuvitella, että olen päässyt siitä eroon. Ja olinkin toki, tavallaan tai jossain määrin tai enimmäkseen tai jotakin, mutta että jossakin selkäytimessä se totuttu käyttäytymiskaava edelleen on. Valitettavasti. Se on heikko kohtani. Siinä on työmaani. Ei siinä, ettenkö osaisi ja tykkäisi ja kykenisi syömään terveellisemmin. Muttamutta. Miten pysyä opituissa uusissa syömistavoissa niinä heikkoina hetkinä, kun on hankalia tapahtumia ja tunteita käsiteltävänä? Miten oppia olemaan hieman vähemmän vastuunkantasuorittaja niin siviilissä kuin työelämässäkin? Ja herkkis. Ja mikä oleellista: miten katkaista lohtusyöminen ennen kierteen syntymistä. Miten olla rypemättä epäonnistumisessa?

Sitä olen paljon miettinyt, että oliko tunnesyöminen ja nimenomaan lohtusyöminen hyvin menneen kevään ja dieettiruokavalion odotettu, jopa melkein pakollinen seuraamus. Vai jäikö kuitenkin syömisirrottelut päälle, vaikka toisin luotin? Mutta vaikka kuinka rehellisesti asiaa olen pohtinut, niin en usko näin olleen. Herkkuhimoa en  kokenut, vaan pikemminkin oli ihana palata arkirytmiin ja kevyempään syömiseen. Mutta sitten minä vain yksinkertaisesti lohtusöin juurikin niitä epäterveellisiä herkkuhöttöjä. Ja sitten kun en kestänyt sitä, lohtusöin lisää. Ja sen jälkeen koin vahvaa epäonnistumista ja itseinhoa.

Ajattelin jopa hetken, että minun kuuluukin olla aina lihava. Ja epäonnistuja. Tuntui mustalta ja synkältä. Ja voin kertoa, että se fiilis tekee olon enemmän raskaaksi kuin vaakalukemien heilahtelu. Lihominen tapahtuu enemmän pään sisällä kuin puntarilla. Ei kevään pitkäjänteistä työtä voi tuhota muutamassa päivässä, ainakaan kilollisesti. Ei-ei-ei! Mutta omilla negatiivisilla ajatuksillaan voi tehdä pahojakin tuhoja, tappaa motivaation ja halun. Se on pelottavinta.

Eilen uskaltauduin vihdoin vaa'alle, viikko sitten jätin väliin. Pelkuri minä. Mutta nyt tuntuu taas niin hyvältä, iloisemmalta, kevyemmältä. Minulta. Siitä pidän kiinni. Siitä saan voimaa.


Minä aion onnistua. Onnistua olemaan tällä matkalla! Voida paremmin ja olla terveempi minä.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Syömisirrotteluja

Mitä jos voi todeta suunniteltujen syömisrentoilujen onnistuneen loistavasti? Mitä jos yksikään punnitsematon vähemmän terve eväs ei kaduta. Kun vappuna ja reissussa on syöty sekäettä ja se kaikki on ihan hyvin. Miinusmerkkisiä maanantaipunnituksia tavoitellessa evästys ei toki ole ollut ihanteellista, mutta jatkuvuuteen luottaen ei yhtään liian epäsopivaa. Eniten edelleen on syöty niin kuin tänä keväänä on opittu. Ja se on paljon se, ettei koko homma mene plörinäksi, vaikka välillä vähän rentoilisikin.

Mitä jos arkirytmi tuntuu taas syömisissäkin hyvältä? Itselle sopivalta. Sellaiselta, jota ehtikin jo hieman kaivata. Kevyeltä ja tarpeelliselta, helpolta noudattaa. Mahdollisuudelta voida niin paljon paremmin. Terveellinen, ohjeistettu syöminen on ollut tämän kevään hyvinvointini ehdottomasti tärkein kulmakivi. Kestäköön se. Ei ole ensimmäistäkään syytä eikä pienintäkään aikomusta luopua siitä.

Kannatti irrotella. Ehdottomasti suurin hyöty oli pääkopalle, kuten arvelinkin. Se, että päätti jo valintahetkellä, ettei kadu, oli oikea ratkaisu. Se, ettei kertaakaan ole pelottanut, että rentoilu jäisi päälle, tuntuu turvalliselta. Ja kertoo ihan valtavasta eteenpäin menemisestä. Eiköhän yksi onnistumisen pilari ole itseensä ja tekemiseensä luottaminen. Ja jostain syystä sitä löytyy nyt taas minusta.

Kunpa osaisin kertoa, miten paljon viime päivinä on työstynyt ajatuksissa isoja tärkeyksiä. Sellaisia, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia. Yritän avata enemmän, jahka ensin itse ymmärrän.