keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Rapakuntoilua

Tulin vain sanomaan, että. Liiku, hikoile, mene salille tai jotain. Vaikka se laji ei olisi se sinun juttusi, suosikkisi. Saat hyvän mielen, takuuvarmasti. Jos lähteminen on hankalaa ja hieman väkinäistä, niin jaksa-viitsi lähteä silti. Ja vaikka se liikkumisen aloittaminen olisi kuinka työlästä ja vaikeaa, niin aloita siitä huolimatta. Aloita riittävän kevyesti, tunnustellen, iloiten pienistä edistymisistä. Jaksamisesi ja reippautesi palkitaan, yllättävän nopeasti.


Käyn salilla enemmän pääni kuin kehoni vuoksi. Ja positiiviset vaikutukset ovat jo nyt merkittävät. Tämä toki on hyvin subjektiivinen näkemys. Ehkä lähipiiri vahvistaa vaikutukset jossain vaiheessa. Tunnen olevani energisempi ja tyytyväisempi. Ja kuten tiesin tai vähintäänkin uskalsin odottaa, terveelliseen ruokavalioon on tullut lisäpuhtia. Keho tuntuu lihasten rapakunnosta huolimatta vahvemmalta, koska salitreenireipastumisen ja ruokavalion vuoksi aivot syöttävät sille ajatusta vahvemmasta, ryhdikkäämmästä ja kehollisesti hieman itsevarmemmasta minästä. Hymyilyttää se. Ihan niin kuin hymyilyttää aina salilta tullessakin, vaikka mennessä olisi ollut vielä vähän empätiiä-fiilis.

Haasta itsesi liikkumaan, edes pienesti. Lupaan sen kannattavan.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Siitä, mihin jäin II

Olisin voinut kirjoittaa eilen tai viikko sitten, ehkä jopa helmikuussa. Mutta en. Kirjoitan tänään, koska tuntuu siltä. Minulla on ikävä kirjoittamista. Minulla on ikävä ensimmäistä blogiani ja sen aikaisia tunteita ja olotiloja. Liikkumista, itseni ylittämisiä ja kehon vahvuusfiiliksiä.

Syksy meni, talvikin. Jossain vaiheessa oli taas voimavaroja ja tahtoa ajatella terveellisempää elämää. Onneksi. Taidan syttyä kevään valosta, voimaantua. Alan ajatella positiivisemmin, ajoittain jopa lempeämmin itsestäni. Se on helpottavaa ja mahdollistaa eteenpäin menemisen.

En näytä kykenevän hallitsemaan tasapainoista ruokavaliota terveysongelmien keskellä painiessani. Ja se tietysti pahentaa taas ongelmia ja lisää ahdistuneisuutta, kun syön mitä ja miten sattuu. Kierre on valmis. Sellaista oli viime syksyni. Kun aiemmin on ollut, eivätkä ne mihinkään ole edelleenkään häipyneet, erilaisia kropan fyysisiä ongelmia, niin viime syksynä alkoi yhtäkkiä elimistölliset (työperäiset) terveysoireilut, jotka tekivät nukkumisen mahdottomaksi ja elämän hankalaksi. Ahdisti isosti ja huoletti tulevaisuus. Ja kun pääsin palaamaan töihin, räjähti uusi ongelma käsiin ja jouduin alkuvuodesta sairauslomalle ja tutkimuksiin. Tällä hetkellä tilanne on rauhoittunut, hallinnassa, ja sain näin lisäaikaa alanvaihdosmietteisiin.


Tuntuu ihanalta, että olen nyt tässä. Matkalla. Uskaltaisinko sanoa, että sillä polulla, millä ennenkin. Että en ole aloittanut alusta, vaan jatkanut siitä, mihin hyvänä päivänä jäin. Sitä en tiedä tarvonko kuukauden päästä samoissa askelissa vai olenko jo saanut ruokavalion rinnalle säännöllisen liikkumisen. Tai olenko luovuttanut ja todennut mahdottomaksi muutoksen.

Mutta aion tehdä parhaani. Siksi palasin aprillipäivänä salille vajaan kahden vuoden tauon jälkeen. Kyllä, luitte oikein sekä tauon pituuden että paluun. Pari vuotta sitten salitreeni, spinning ja jumppailut loppuivat hankalaan lonkkien limapussintulehdukseen ja testeihin, joissa todettiin (nivelrikko)lonkkien sekä polvien muljahtelevan rasituksessa voimakkaasti ulkosyrjälle. Että semmoisia päteviä syitä olla hikiliikkumatta koskaan-ikinä. Hymynaama. Mutta jos heikot alaraajani eivät kestä juoksua, kuntopyöräilyä ja rääkkijumppia, niin kestäisivätkö ne kuitenkin keveää saliharjoittelua. Luulisi, että joo. Ja kun yksi kolmesta lääkäristä lupasi, että saan kokeilla kevyttä (maasto)juoksua vielä joku päivä, niin siitä haaveesta pidän kiinni. Ehkä minä sitä ennen kuitenkin pudotan viisi tai kymmenen kiloa. Vaikka jouluun mennessä tai joskus.

Haluan, että vaaka ei määrittele matkaani. Motivoida se saa. Mutta että enemmän tärkeää olisi saada kiinni siitä sisäisestä voimasta, tunteesta. Hyväksyvämmästä ja lempeämmästä minästä, itseään kohtaan. Siitä, että riittää. On sopivasti ja tarpeeksi itselleen. vaikkakin haluaa muutosta. Tänään en salilla kyllä kokenut niin, vaan vanhat mörköni varjostivat varovaista sali-innostumistani. Palaan siihen myöhemmin.

Valoisaa oloa!

Ps. Otsikko on toisinto tämän blogin ensimmäisestä kirjoituksesta.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Hälvenemisiä

Venähti hieman pitkäksi tämä hiljaisuus. Monien asioiden summa, sanoisin. Ei ole ollut voimavaroja eikä halua kirjoittaa blogiin. Muutamia kertoja olen kirjautunut sisään saamatta aikaiseksi ainuttakaan tämän aihealueen tekstiä. Ei ole riittänyt intoa edes seurata blogikavereiden kuulumisia.

Haastavaa loppukesää seurasi hankala syksy. Kadotin terveysmurheideni ja ongelmieni keskellä liian paljon kaikkea oppimaani. Sitä, joka on tuonut elämääni valoa ja tasapainoa. Itseni hyväksymistä. Olo oli niin hutera, että aina kun luulin taas saavani jonkinlaisen otteen jostakin, se jokin, ja välillä jopa kaikki, lipesi sormistani. Liikkuminen on ollut olematonta, vain pieniä kävelylenkkejä. Syömiset sitä sun tätä eli viikko-kaksi järkevästi ja sitten taas hällävälin aiheuttamia ylilyöntejä.


Fyysiset terveysongelmat sekä huoli ja pelko tulevasta laukaisivat isomman prosessin. Minun on viimein käsiteltävä elämäni solmukohdat, menetykset ja pettymykset. Kohdattava ne sellaisenaan. Olen ajatellut ja toivonut, että olen jollain tapaa sinut niiden kanssa, eivätkä ne kuormita minua. Mutta kyllä kuormittavat. Ja vaikuttavat tapaani nähdä ja kohdella itseäni. Samalla ne hankaloittavat haluani elää terveellistä ja tasapainoista elämää ja vaikeuttavat, jopa estävät painonhallintani.

Harmaan, raskaan ja moninpaikoin mahdottomalta tuntuvan syksyn jälkeen olen ensimmäistä kertaa viime päivinä kokenut luottamusta siihen, että selviän eteenpäin. Uskalsin pyytää apua, sain ja saan sitä. Se kannattelee minua nyt. Edessä on pitkä ja voimia vaativa matka, mutta olen ottanut ensimmäiset askeleeni sillä. Uskon saavani paljon, paljon enemmän kuin osaan edes tänään ajatella.

En tiedä, miten paljon tänne kuulumisiani raportoin. En ota siitä mitään paineita. Kirjoitan silloin, kun hyvältä ja sopivalta tuntuu. Todennäköisesti en puhu kiloistani täällä pitkään aikaan. Juuri nyt en halua vaa'an antaa millään tavoin määritellä matkaani. Tuntuu niin paljolta se, että koen olevani tässä taas. Koko syksyn kestänyt uuvuttava sumu on alkanut hälvetä. Ja minulla on vahva luotto siihen, että kaikki ne kilot, joiden ylipäätään on tarpeellista, katoavat juuri siinä tahdissa kuin minulle on hyvä. Aikaa on. Tahtoa on. Ehkä pian taas edellytyksiäkin.

Haluan voida mahdollisimman hyvin terveysongelmistani huolimatta. Haluan löytää ja pysyä terveellisissä, minulle sopivissa elämäntavoissa.  Ja kokea taas liikkumisen iloa, osata liikkua kehoani kuunnellen. Haluan oppia näkemään itseni oikein, riittävänä.

Ja olla onnellinen, minuna. 

On aika pitää taas itsestään huolta. Se on paras lupaukseni pitkiin aikoihin.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Painomiete

Ajattelin haastaa itseni. 

Kesäkuun painonpudotus oli yksi kilo. Ja usko pois, olen äärimmäisen tyytyväinen siihen, koska on kesä! Heinä-elokuussa aion pysyä samoissa lukemissa. Huomioiden ajankohdan koen sen olevan minulle ihan riittävän iso haaste. Erilaisten juhlien ja reissujen sekä lukuisten yövuorojen ja vakava-asteisen jäätelöheikkouteni vuoksi joudun kyllä ihan tosissani tekemään töitä onnistuakseni haasteessani. Tai en ehkä tekemään töitä, vaan syömään edelleen kiltisti aamupuuroni ja pääsääntöisesti koostamaan ruokani kasviksista ja-ja-ja. Minun on kyettävä jättämään monet kesäherkut väliin. Se on se vaikein ja haastavin osuus, ainakin minulle.


Tärkein ajatus tällaisessa pienessä, ehkä vähän vaatimattomassakin tavoitteessa on estää kesäkilojen kertyminen. Tänä syksynä en halua joutua pudottamaan yhtään ainutta kesän aikana tullutta kiloa, en ainuttakaan! Haluan syyskuussa jatkaa siitä, mihin kesän alussa jäin. Syksyllä minulla on isompi tavoite itselleni. Aion vetää silloin kolme kuukautta tiukempaa, kevään kaltaista ruokavaliota. Melkein odotan jo sitä. Mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että kesällä minusta ei ole sellaiseen ehdottomuuteen. En vain kykene. Vai enkö vain halua kyetä?


Haluan nauttia kesästä. Nauttia myös siten, että löysään vähän ruokavaliotani. Haluan pysyä kohtuudessa. On tärkeää syödä joka aamu hyvä aamiainen. Sillä on merkittävä vaikutus koko päivän ruokavalintoihin. Kyllä, aion välillä vetää jäätelö-överit tai irtokarkkiähkyt tai herkutella jollakin suolaisella, ihan niin kuin kesäkuussakin. Sallin sen itselleni ilman syyllisyyksiä. Mutta haluan, että ruokavalioni runko säilyy terveellisenä ja kevyenä. Se mahdollistaa sen, ettei kesäkiloja kerry. Haluan säilyttää kropassani kevyemmän olotilan. Sillä on erittäin positiivinen vaikutus koko kesän kokemisessa. Ja se on minulle tärkeää: hyvä ja tasapainoinen kesä.

Tsemppiä sinulle omiin haasteisiisi!

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Hyvän kesän toive

Olen huomannut nyt parin viime päivän aikana pyöritteleväni mielessäni kesää.

Haluan, että hyvää kevättä seuraa hyvä kesä. Kaikin puolin. Sellainen kevyt ja terveellinen, iloinen ja onnellinen. Haluan nauttia auringosta ja tuulesta, hiekasta varpaiden välissä. Olla mahdollisimman sinut itseni kanssa. Haluan uskaltaa liikkua ja olla. Löytää minun näköisiäni kesävaatteita, jotka ovat toistaiseksi vielä kaupassa odottamassa minua, koska minulla ei ole ollut rohkeutta mennä etsimään niitä. Vaatteiden sovitus on minun mörköni. Mörkö, joka olisi aika kukistaa.

Ei se hyvämielinen kesä ole ihan yksinkertaista. Olen parina viime kesänä ollut ihan hukassa itseni kanssa. Juoksukesinä elin vahvasti, kroppa tuntui olevan helpompi hyväksyä. Sen jälkeen olen jollain tapaa ajelehtinut. Paino on jojotellut ja sellainen pitkäkestoinen tasapaino on puuttunut. Olen kokenut alastomuutta ja rumuutta vaatteissanikin. Henkisesti ollut ajoittain se yli satakiloinen vanha minä. Ja se on varmasti näkynyt minusta myös ulospäin. Olen voinut pahoin omien kipeiden asioideni kanssa, rypenyt niissä osaamatta päästää irti.

Haluan, että tänä kesänä on toisin. Minä tarvitsen hyvän kesän. Haluan kyetä rakentamaan sellaista pala palalta, ei yhdessä hetkessä. En minä odota kesältä suuria tapahtumia tai jotain hyvin erikoista. Ei. Minä haluan voida hyvin. Nauttia siitä, mitä on. Elää hetkessä, eikä sellaisen sittenkunolennormipainossa -ajatuksen kanssa. Haluan oppia hyväksymään itseni. Ymmärtää sen, mitä minä tarvitsen. Haluan uskaltaa - sitä minä haluan.


Ylläolevan olin kirjoittanut kesäkuun alussa, mutta jättänyt jostain syystä julkaisematta. Julkaisen sen nyt ihan vain muistutukseksi itselleni. Toivon, ettei kahden kuukauden päästä tunnu siltä, että taas meni yksi kesä jollain tapaa ohi, kun en osannut elää sitä omana itsenäni. Toivon niin kovin, ettei niin ole. Uskon voivan olla toisin, eri lailla, siten kuten jo joskus oli.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Vastatuuliräpellyksiä

Tänään taas ajattelin sitä, että tuntuipa välillä mistä syystä vaan kuinka kehnolta vain, niin terveellisessä ruokavaliossa kannattaa roikkua kaksin käsin. Tai oikeastaan, että erityisesti silloin sitä kannattaa noudattaa ihan pilkulleen. Sillä jos vastatuuliosuudella erehtyy syömistensä kanssa harhapolulle eli ratkeaa, repsahtaa ja antaa mennä, niin hankala olo vain lisääntyy. Kokemusta tästä on ainakin allekirjoittaneella.

Tänään käyn onnellisena nukkumaan. Alkuviikon kankeus ja väsy ja haastavat asiat tuntuvat olevan takana päin. Ruokavalion kanssa ei ole ollut ongelmia. Kuunkierron turvotuksista huolimatta keho tuntuu kevyemmältä. Hyvillä mielin siis viikonloppua kohti.


Juuri nyt, näillä minuuteilla, minä luotan voivani saavuttaa painoni kanssa sellaiset lukemat, joissa minun on hyvä olla. Juuri nyt se tuntuu tärkeältä. Mahdolliselta. Tavoiteltavalta.

Nukutaan hyvin! Ja jaksetaan ne vastatuuliräpeltämisetkin. <3

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Aamupeilaus

Kävelin tänä aamuna päättäväisesti peilin eteen heti vuoteesta noustuani, ennen kuin olin edes yön nuhjuiset kasvoni vedellä valellut. Katselin itseäni liian lyhyessä, mutta niin pehmoisen mukavassa, sinivalkoraidallisessa yöpaidassani. 

Se olin minä. Siinä. Alastoman oloisena. Itseni kanssa. Rehellisesti.

Piirsin mielessäni kehoni ääriviivoja. Hahmottelin kaikkea näkemääni itsestäni käsin, mutta toisaalta ulkopuolisena tarkkailijana. Huomasin menneeni toisaalta eteenpäin ajatusteni kanssa, mutta joiltakin osin mieli harasi rumasti vastaan. Hetken aikaa tuntui turhauttavalta koko kevään suuri työ.

Haluaisin olla matkalla oman kehoni hyväksymiseen, mutta en tiedä aina olenko. Se on minulle hankala rasti. Vaateostoksilla käynti on edelleen minulle epämiellyttävä pakko. Lähden toiveikkaana, mutta palaan harmistuneena. Haluaisin niin kovin, että se olisi toisin. Joskus. Huoh.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Kilovauriokorjaus

Nukuin superpitkät yöunet ja nousin ylös, kun huvitti. Sen jälkeen oli mukava mieli tehdä joka maanantainen aamupunnitus. Ja mitkä lukemat! Olen mykistynyt viikon tuloksesta. Tämän kevään kokonaistulos on myös huikea. Vaikka jossakin alkuhuumassa unelmoin ja tavoittelin vielä suurempaa painonpudotusta, muuttui se onneksi jossain vaiheessa realistiseksi. Hyvä niin.

Olen nyt melkein viisi kuukautta syönyt terveellisemmin, laadukkaammin ja säännöllisemmin. Se tuntuu ja näkyy niin mielessä kuin kehossa. Syömiskuoppakaan ei onneksi minua lannistanut kuin hetkellisesti. Niinpä kilovauriot pysyivät kohtuullisina korjata samassa ajassa kuin olivat tulleetkin.


Viime viikolla oli kaksi ns. ruokavaliopoikkeamaa. Söin kiinalaisessa ravintolassa ystävieni kanssa, mutta kohtuudella. Sen lisäksi söin palan kakkua ylioppilaan kunniaksi. Söin hyvillä mielin ja jatkoin sen jälkeen taas omaa ruokavaliotani säntillisesti. Tehostin edelleen vedenjuontia ja öljyohjeistustakin noudatin grammalleen. Ei siis ongelmia, toistaiseksi.

Tästä on kiva jatkaa. Mieli on taas täynnä motivaatiota ja iloa. Kesästä tulee hyvä, luotan.

Ihanaa ja tasapainoista kesäkuuta! Tsemppiä kesän ruokavaliohaasteisiin!

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Toukokuinen nolla

Kuopasta on noustu.

Viime viikolla kaikki ruoka ja eväs maistui niin hyvältä. Aamupalat parvekkeella nautittuina tuntuivat lähes makuelämyksiltä, vaikkakin toistuivat niin samankaltaisina. Ja kasviswokeissakin oli jokin erityinen herkkuvivahde. Oliiviöljystäkin tuli ystäväni. En tajua, en käsitä. Pitikö pudota kuoppaan nauttiakseen taas aidosti kaikesta terveellisemmästä eväästä?


Maanantaiaamun vaakalukema oli palkitseva. Kannatti lopettaa rypeminen, kannatti nousta. Minkäänlaista tuhoa ei ehtinyt tapahtua painossa, vaikka hetken tuntuikin siltä. On niin totta se arveluni, että enemmän lihominen tapahtui pään sisällä kuin vaa'alla. Vaikka toukokuun kokonaistulos on kilollisesti pyöreä nolla, olen todella tyytyväinen. Painan nyt saman kuin ennen vappua eli ennen syömisirroitteluja ja lohtusyömisiä. Viikko tervettä sapuskaa, säännöllinen syömisrytmi ja ennen kaikkea hyvä fiilis sen teki. Olen kiitollinen.

Oli tekosyy ajatella, että eivoi-eipysty-eikannata. Kyllä voi!

Itseinholla ja soimaamisella se ei onnistu. Kun ajattelee armollisesti itsestään ja niistä kuoppaköllimisistään, voi tapahtua ihmeitä. Sen olen vahvasti kokenut. Kuoppia kyllä tulee. Jatkossakin. On vain tartuttava mahdollisimman nopeasti tikapuihin! Niihin, jotka ovat varmasti olemassa ja jotka kestävät, vaikka niitä on käytetty monia monia kertoja. Askel askeleelta on noustava. Ja kun pääsee sellaiselle korkeudelle, missä on jo helpompi hengitellä ja nähdä enemmän kaunista, alkaa tuntua taas hyvältä. Ja mahdolliselta! Niin moni. Sekin, että voi onnistua etenemään.

Oleellista on oppia kuuntelemaan itseään, tunnistamaan tunteitaan, jotta voisi riittävän ajoissa huomata syömiskuopat ja selvitä ilman putoamisia. Ei syöminen ole ratkaisu ongelmiin tai tunnekuohuihin. On oltava muu tapa käsitellä asioita, purkaa tunteita ja lohduttautua, rentoutua ja saada hyvää mieltä. On tärkeää, että ruokavalio on monipuolinen ja riittävä ja ruokarytmi säännöllinen. Yhtä lailla on merkitystä laadukkailla yöunilla ja sillä, että kykenisi olemaan liiaksi stressaamatta asioista. Nämä kaikki omalta osaltaan vähentävät lohtusyömistä. Niin ja se liikunta.

 

Turvonnut, extralihavaolo on pois, niin kehosta kuin mielestä. Jälkimmäinen mahdollistaa matkan jatkumisen. Se tuntuu onnelliselta. Sellaiselta, jota minä tarvitsen voidakseni paremmin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Syömiskuoppa

Arjessa, vahvasti. Taas. Ja on kesä.

Näiden kahden blogittoman viikon aikana on tapahtunut jotain sellaista, joka on kerrottava. Tuntuu oleelliselta kertoa, koska on osa tätä matkaa, osa minua. Tunnistan sen heikkoudekseni. Asiaksi, joka on minussa edelleen ja vaatii työstämistä. Opettelua, irtipäästämistä.

Kun reissusyömisten ja irrottelujen kanssa olin ihan sinut, niin tämän asian kanssa en. Kun on mennyt paljon eteenpäin tänä keväänä monella osa-alueella, niin on melkoinen pettymys, kun huomaa putoavansa syömiskuoppaan. Sellaiseen, jossa on ennenkin oltu. Jossa on joskus ryvetty pahastikin. Josta opittiin jo niinä elämäntaparemontointivuosina paljolti pois.


Miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa nousta siitä kuopasta tai lähinnä siitä epäonnistumisen tuntesta? Ensinnäkin myöntää itselle, että lohtusöi. Toisekseen ymmärtää ja käsitellä se, miksi lohtusöi. Ja sitten vielä olla itselle armollinen tapahtuneesta, jotta ei kadottaisi mielestään sitä kaikkea positiivista ja hyvää, mitä kevään aikana on tapahtunut. Jotta matka voisi jatkua hyvillä mielin, luottavaisena ja itsestään edelleen tykäten.

Käyttäytymiseni tuntuu, jos ei nyt ihan normaalilta, niin ainakin jollain tapaa inhimilliseltä, kun ajattelen painohistoriaani ja lihavia vuosiani. Minä vain taisin jo kuvitella, että olen päässyt siitä eroon. Ja olinkin toki, tavallaan tai jossain määrin tai enimmäkseen tai jotakin, mutta että jossakin selkäytimessä se totuttu käyttäytymiskaava edelleen on. Valitettavasti. Se on heikko kohtani. Siinä on työmaani. Ei siinä, ettenkö osaisi ja tykkäisi ja kykenisi syömään terveellisemmin. Muttamutta. Miten pysyä opituissa uusissa syömistavoissa niinä heikkoina hetkinä, kun on hankalia tapahtumia ja tunteita käsiteltävänä? Miten oppia olemaan hieman vähemmän vastuunkantasuorittaja niin siviilissä kuin työelämässäkin? Ja herkkis. Ja mikä oleellista: miten katkaista lohtusyöminen ennen kierteen syntymistä. Miten olla rypemättä epäonnistumisessa?

Sitä olen paljon miettinyt, että oliko tunnesyöminen ja nimenomaan lohtusyöminen hyvin menneen kevään ja dieettiruokavalion odotettu, jopa melkein pakollinen seuraamus. Vai jäikö kuitenkin syömisirrottelut päälle, vaikka toisin luotin? Mutta vaikka kuinka rehellisesti asiaa olen pohtinut, niin en usko näin olleen. Herkkuhimoa en  kokenut, vaan pikemminkin oli ihana palata arkirytmiin ja kevyempään syömiseen. Mutta sitten minä vain yksinkertaisesti lohtusöin juurikin niitä epäterveellisiä herkkuhöttöjä. Ja sitten kun en kestänyt sitä, lohtusöin lisää. Ja sen jälkeen koin vahvaa epäonnistumista ja itseinhoa.

Ajattelin jopa hetken, että minun kuuluukin olla aina lihava. Ja epäonnistuja. Tuntui mustalta ja synkältä. Ja voin kertoa, että se fiilis tekee olon enemmän raskaaksi kuin vaakalukemien heilahtelu. Lihominen tapahtuu enemmän pään sisällä kuin puntarilla. Ei kevään pitkäjänteistä työtä voi tuhota muutamassa päivässä, ainakaan kilollisesti. Ei-ei-ei! Mutta omilla negatiivisilla ajatuksillaan voi tehdä pahojakin tuhoja, tappaa motivaation ja halun. Se on pelottavinta.

Eilen uskaltauduin vihdoin vaa'alle, viikko sitten jätin väliin. Pelkuri minä. Mutta nyt tuntuu taas niin hyvältä, iloisemmalta, kevyemmältä. Minulta. Siitä pidän kiinni. Siitä saan voimaa.


Minä aion onnistua. Onnistua olemaan tällä matkalla! Voida paremmin ja olla terveempi minä.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Syömisirrotteluja

Mitä jos voi todeta suunniteltujen syömisrentoilujen onnistuneen loistavasti? Mitä jos yksikään punnitsematon vähemmän terve eväs ei kaduta. Kun vappuna ja reissussa on syöty sekäettä ja se kaikki on ihan hyvin. Miinusmerkkisiä maanantaipunnituksia tavoitellessa evästys ei toki ole ollut ihanteellista, mutta jatkuvuuteen luottaen ei yhtään liian epäsopivaa. Eniten edelleen on syöty niin kuin tänä keväänä on opittu. Ja se on paljon se, ettei koko homma mene plörinäksi, vaikka välillä vähän rentoilisikin.

Mitä jos arkirytmi tuntuu taas syömisissäkin hyvältä? Itselle sopivalta. Sellaiselta, jota ehtikin jo hieman kaivata. Kevyeltä ja tarpeelliselta, helpolta noudattaa. Mahdollisuudelta voida niin paljon paremmin. Terveellinen, ohjeistettu syöminen on ollut tämän kevään hyvinvointini ehdottomasti tärkein kulmakivi. Kestäköön se. Ei ole ensimmäistäkään syytä eikä pienintäkään aikomusta luopua siitä.

Kannatti irrotella. Ehdottomasti suurin hyöty oli pääkopalle, kuten arvelinkin. Se, että päätti jo valintahetkellä, ettei kadu, oli oikea ratkaisu. Se, ettei kertaakaan ole pelottanut, että rentoilu jäisi päälle, tuntuu turvalliselta. Ja kertoo ihan valtavasta eteenpäin menemisestä. Eiköhän yksi onnistumisen pilari ole itseensä ja tekemiseensä luottaminen. Ja jostain syystä sitä löytyy nyt taas minusta.

Kunpa osaisin kertoa, miten paljon viime päivinä on työstynyt ajatuksissa isoja tärkeyksiä. Sellaisia, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia. Yritän avata enemmän, jahka ensin itse ymmärrän.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Ruisleipätykkäys

Nyt on menossa jo viidestoista viikko tätä kevyempää ja terveellisempää kevättä. Ruokavalioremonttaamisen ja painonpudotuksen jälkeen olo on selkeästi parempi. Kannatti ryhdistäytyä, kannatti maksaa ruokavalio-ohjeista. Minä tarvin tämän, todella!

Viime viikko oli kiireinen, huh. Ensin oli yövuorot ja sen jälkeen vapailla niin paljon monenlaista tekemistä, että yöunet jäivät luvattoman lyhyiksi, eikä koneelle ehtinyt edes blogia päivittämään. Tämän viikon tavoite oli nukkua enemmän, mutta unet ovat olleet edelleenkin liian vähäiset. Laadukkaalla, riittävällä yöunella on valtava positiivinen merkitys kaikelle. Sellaisia öitä odotellessa. Josko vaikka viikonloppuna saisi nukuttua hieman paremmin. Tulisi kyllä tarpeeseen.

Paino on sahannut näiden parin viikon aikana kilon sisällä edestakaisin. Yövuoroputkella, menkoilla, ja viime sunnuntain vapaasyöntiaterialla on varmasti vaikutuksensa. Tiistai-illan suunnittelematon, leivinuunissa paistetun tuoreen leivän syömissessio teki hetkellisen turvotuksen ja ihan liian täysinäisen olon. Mutta kotitekoinen ruisleipä maistui ihan mielettömän hyvälle voin kanssa! Ei kaduta. Hyvillä mielin söin. En ollutkaan syönyt leipää yli kolmeen kuukauteen. Se on ollut ihan oma valintani, eikä ole ollut millään tavoin ongelmallista.

Olen ollut nyt muutaman päivän ihan tukossa. Nenä ja silmät vuotavat, aivastelen paljon ja olo on väsynyt. Taitaa olla jokakeväistä siitepölyallergiaa yhdistettynä pariin muuhun allergiaärsykkeeseen. Syömisiin tällä olotilalla on harmittava vaikutus: on haastavaa saada syötyä suunnitellut ateriat. Meinaa vähän kaikki ruoat tökkiä. Ei vain yksinkertaisesti maistu, kun nenä on tukossa ja olo nuutunut. Mutta jospa tämä menee pian ohi.

Viikonloppuna aion syödä rennommin ja vapaammin, ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Pidän ihan suunnitellusti hieman lomaa viime kuukausien säntillisestä ruokavaliostani. Se tuntuu juuri nyt sopivalta ja mahdolliselta ilman, että se olisi mikään repsahdus tai vaarantaisi matkan jatkumisen. Maanantaina palaan sitten taas ruotuun. Uskon, että tekee aineenvaihdunnallekin hyvää hieman irrotella. Saattaa siitä hyötyä pääkoppakin, luulen niin.

Vapun jälkeen on edessä reissusyömisiä. Ei pitäisi olla ongelma, luotan.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Ruokavaliohyötyjä

Ruokavalion uudistamisella on ollut yksi merkittävä terveydellinen seuraamus ja hyöty. Toki muitakin, mutta tämä nimenomainen on tuntunut erityiseltä. Migreenini on pysynyt hyvin kurissa tai oikeastaan ollut kokonaan pois näiden kolmen kuukauden aikana. Voitte arvata, miten iso helpotus se on ollut.

Jostain syystä, tosin osan syistä tunnistankin, pääkipu on nyt vaivannut keskiviikosta asti. Ei elämää rajoittavasti, koska kipu ei ole yltynyt migreeniksi asti, mutta kuitenkin haittaavana tekijänä. Siihen yhdistettynä menkat ja meneillään olevat yövuorot, on olo ollut ajoittain raskas ja sumuinen. Pari päivää sitten satuin vielä lyömään päälakeni niin, että sain melkoisen kuhmun aikaiseksi. Ei se ainakaan vähentänyt pääkiputuntemuksiani.


Tänään sain nukuttua loistavasti. Herätessäni iltapäivällä oli pääkipuni poissa. Ihanaa - pysyköönkin! 

Ensi yön valvomisesta tulee edellisyötä helpompaa. Ja huomenna pääsen taas omalle fyssarilleni. Ihan parasta! Se on aina yksi viikon kohokohdista. Lähden sieltä joka kerta hyvillä mielin ja kroppa tuntuu elinvoimaiselta ja keveältä. Niinä hetkinä koen olevani jollain lailla sinut kehoni kanssa. Niitä hetkiä toivon lisää. Kropan kanssa sinuna oleminen on yksi heikoimmista kohdistani. Työstettävää on paljon. Haluaisin luottaa, että siinäkin on mahdollista edetä.

Olkoon ensi viikko pääkivuton ja kaikin puolin hyvä meille kaikille!

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Kilomietteitä

Minusta ei enää tunnu, että olen dieetillä.

Kolmessa kuukaudessa voi näköjään hyvin sisäistää uuden ruokavalionsa. Toki tämä on vielä ja vasta painonpudottajan ruokavalio. Mutta eiköhän jossain vaiheessa tule se painonhallintavaihekin eteen, luotan. Silloin voidaan alkaa puhua elämäntaparemontista ja sen onnistumisesta. Sehän se haastavinta onkin: ylläpitää laihdutustulos. Tarvitaan sekä uudet, pysyvät ruokailutottumukset että yhtä lailla uudet, omaksutut liikuntatottumuksetkin. Jospa kehoni alkaisi kestää enemmän liikkumista, sillä se tukisi myös ruokavalioremontin onnistumista.

Tällä hetkellä oma tavoitepainoni on minulle vielä epäselvä, vaikka joitakin varovaisia ajatuksia minulla siitä on. Noo, se selviää matkan edetessä. Ei ole tarkoitus laihduttaa sellaisiin lukemiin, joissa on mahdotonta pysyä. Kun aikaisemmin juostessani tavoittelin miinus viittäkymmentä, jääden siitä alimmillani enää neljän kilon päähän, on se todennäköisesti nyt ihan liian suuri, epärealistinen tavoite. Jos sen saavuttaisin, olisin ensimmäistä kertaa ikinä normaalipainoinen. Se olisi kilollisesti niin kova juttu, etten sitä itsekään käsitä. Kova juttu, vaikka ulkoisesti en olisi edelleenkään normipainoisen näköinen. Mutta, minulle riittäisi olla hyväkuntoinen lievästi ylipainoinen. Tahdon lihasvoimaa ja kestävyyttä, nivelten kuormittumisen vähentymistä. On ikävä sitä kehollista olotilaa, joka oli silloin, kun juoksin monta kertaa viikossa, pyöräilin ja kävin salilla, uimassakin. Keho tykkäsi liikkeestä ja minä tykkäsin liikkumisesta, ensimmäistä kertaa elämässäni.

Kuitenkin tahdon, pienempiä painolukemia tavoitellessani, kaikkein eniten hyvää oloa ja terveyttä. 

Minusta ei enää tunnu, että olen dieetillä. Syön paremmin ja terveellisemmin voidakseni paremmin!

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Pyöräilyromahdus

Lähdet innoissasi ulos. Laitat kypärän päähän ja tälläät juomapullon pyörän runkoon. Aiot pyöräillä jonkinlaisen lenkin. Maltillisesti. Sovitat vauhtisi kuntosi mukaiseksi, pysähtelet. Nautit maisemista, vastatuulesta kasvoillasi. Ajattelet, että kyllä keho tästä tykkää, toisin kuin kuntopyöräveivailuista. 

Saatat olla väärässä. Saatat olla niin väärässä.

Kotona nieleskelet kyyneliä. Semmoisia, jotka maistuvat pettymykselle ja turhautumiselle. Harmittaa niin suuresti, että tiedostat, ettei suklaakaan, se monien vuosien lohdutus, toisi edes hetkellistä helpotusta olotilaasi. Sen täytyy olla silloin jo melkoinen alakulonotkahdus, sanon minä.


Mutta. Muutoin kahdestoista viikko oli hyvä ja helppo. Pyöräilyromahduksestakin on jo toivuttu. Ei muuta kuin kohti uusia liikunnallisia pettymyksiä. Kyllä niistä selviää, kai. Ihan paikalleenkaan ei voi jäädä, saati että tahtoisin. Sinällään olen ylpeä itsestäni, kun olen malttanut luottaa ruokavaliolla laihtumiseen, vaikka ajoittain olen kuinka tuskastellut liikkumattomuuteni kanssa. Voi, milloin minä olisin riittävän rohkea palaamaan uimahallille? Ensin olisi hankittava uusi uimapuku. Pelkkä ajatuskin uimapukusovittamisista saa minut ahdistamaan. Niin typerä minä edelleen olen.

Maanantaiaamuna olisin voinut hyppiä riemusta vaa'alla. Tänään oli tehtävä tarkistuspunnitus. Totta se on: kahdennentoista viikon painonpudotus on kokonaiset kaksi kiloa. En käsitä. Mutta iloitsen. Ja totean, että kyllä Jutta tietää, miten lihava voi pudottaa terveellisesti ja turvallisesti painoaan. Onneksi. Ruokavalio-ohjeet ovat hyvin selkeät, niitä on helppo noudattaa. Ei tarvitse olla nälissään. Eikä tarvitse itse miettiä ja pähkäillä syökö varmasti riittävästi.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Älä säti!

Voin valita syytänkö itseäni jonkinlaisesta totaalirepsahdusjaksamattomuus -syksystä. Voin valita syytänkö itseäni viimeisen parin vuoden painojojotteluista, huonoista ruokavalinnoista ja liikkumattomuuskausista.

Voin valita.

Minun valintani on katsoa eteenpäin. Hyväksyä se, että syksyllä minä en kyennyt parempaan. Ja että pari viime vuotta ovat olleet hankalia ja kuluttavia. Minulla ei ole ollut voimavaroja tehdä hyvinvointiani tukevia pitkäkestoisia valintoja. Olen ollut ajoittain kovastikin kipeä ja erilaisia kroppaongelmia ja rajoituksia on ollut ihan tarpeeksi. Se on ahdistanut. Olen ollut myös laiska ja mukavuudenhaluinen. Minua ei ole huvittanut eikä kiinnostanut. Olen jopa jättänyt joitakin menoja väliin, koska olen ongelmoinut ulkoisen minäni ja vaatteideni kanssa. Olen jonkin verran myös tunnesyönyt.

Muttamutta. Minun valintani on, etten kuluta energiaani siihen, että sätin tuosta kaikesta itseäni.


Tänään on hyvä. Tänään voin paremmin. Tänään minulla on mahdollisuus pitää itsestäni parempaa huolta. Tehdä valintoja, jotka lisäävät hyvinvointiani ja ovat minun näköisiäni. Siihen kaikkeen minä haluan keskittyä ja siitä iloita.

Enemmän kuin mitään, minä haluan olla taas minä. Olla onnellinen minuna.

Ps. Joo-joo, kyllä se taas jossain vaiheessa tuntuu erilaiselta. Lupaan kirjoittaa siitäkin.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Yhdestoista

Hyvä, rento viikko. Se oli jos yhdestoista. Motivoiduin lisää kivoista asioista. Alkaa tuntua, että painonpudotus on hyvän olon sivutuote. Se on aika huikeaa. En väitä, ettenkö edelleen joka maanantai malttamattomana nousisi vaa'alle ja ilostuisi painonpudotuksesta. Ja etteikö edistymiseni olisi minulle tärkeää kiloinakin mitaten. On se, myönnän avoimesti. Mutta hyvä olo ruokkii hyvää oloa ja se on avain painonpudotukseen. Negatiivisuudella ei voi saavuttaa pitkäkestoisia tuloksia. Tai ainakaan minä en kykene. Ehkä muutaman kilon saa kiukuspäissäänkin pudotettua, mutta ei ne taida kovin kauaa pysyä pois.

On tykättävä matkasta, jotta jaksaa ja haluaa olla matkalla. Hyväksyttävä se, että hankalia ja haastavia tilanteita tulee. On löydettävä asioita, jotka motivoivat ja toimivat positiivisina palautteina. En tiedä tarvitaanko tässä myös ripaus tuuria ja onnea. Ja onko tässä jotain sellaista mystistä, mitä ei osaa selittää. Uskon edelleen, että kun on se oikea hetki, kaikki on mahdollista. Jopa laihtuminen lihavasta sopivaksi. Jos minä pystyn siihen, pystyt sinäkin! Ei se tapahdu yhdessä yössä, joten on maltettava. Se on yksi vaikein asia, mutta malttiakin voi näköjään oppia.

Olemme erilaisia. Toiselle laihduttaminen on pelkkää kalorimatematiikkaa. Minulle se on monimutkaisempaa erilaisine tunnekokemuksineen, kipeine muistoineen ja itsestä oppimisineen, vaikka itse ruokavaliomuutos voikin sinällään sujua. Toivon kykeneväni remontoimaan elämäntapojani riittävän pienin askelin, vaikka kuinka tekisi mieli harppoa ja saavuttaa hetkessä pienempi ja terveempi minä. Haluan osata olla onnellinen ja kokea lisääntyvää tasapainoa. Pysyvyyttä.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Tyyni minä

On vähän pelottavaakin kokea olonsa näin tyyneksi.

Ajatella, miten suuri voima on terveellisellä ruokavaliolla ja sen tuomalla hyvinvoivalla ololla. En voi lakata ihmettelemästä tätä kaikkea ja sitä, että sain taas mahdollisuuden tämän kokemiseen, tässä olotilassa kellumiseen erinäisten ongelmatarpomisten jälkeen.

Ihan kuin se kauan kateissa ollut energia alkaisi taas löytyä minusta. Se, joka tuntui viime syksynä valuneen minusta lähes kokonaan pois, muuttaen kehon ja olon raskaaksi, väsyneeksi. Se, joka on ollut jollain tapaa hukassa-piilossa-kadoksissa jo pari vuotta. Ajoittain se energia ja ilo on kuplinut ja saanut minut reipastumaan, voimaan paremmin. Mutta pitkäkestoista se ei ole ollut, ei. Voisiko se olla taas minussa? Voimistua edelleen ja tuntua kokonaisvaltaisena.

Palaset tuntuvat loksahtelevan nyt sopivalla tahdilla kohdilleen. Sillä on merkitystä, miten ajattelen itsestäni ja miten näen itseni, miten uskon itseeni. Esteenä voin olla vain minä itse. Kaikki ne pelot, joita tunnen muutosta kohtaan. Ja yritykseni hallita kokemaani ja tunteitani ilman, että uskaltaisin kohdata ne rehellisesti itseäni kuunnellen. Minä olen löytämässä oman tapani kulkea tätä matkaa. Tämä riittää ja sopii minulle - luotan. Luota sinäkin omaasi, sillä se on juuri sinulle oikea!

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Turvotusihmettely

Niin, että menikö grammat ja kilot sekaisin, arveli eräs. Mämmin kanssa siis.

Minulla on syyni, miksi en kiloistani vaakalukemina täällä puhu, vaikka aiemmin avoimesti painoni ilmaisin. Tiedän nykyisen linjani tekevän blogistani laihduttajan näkökulmasta tylsän. Lukijasta olisi kiinnostavaa nähdä lukemat ja niiden kehitys, koska toisihan se lisäinformaatiota tästä matkasta ja sen etenemisestä.

Miksi sitten vaikenen? Sain kovan kolauksen, ulkopuolelta, ollessani neljän kilon päässä tavoitepainostani, joten painoni on ollut siitä lähtien vain yksityisomaisuuttani. Myönnän olevani pelkuri ja heikko, koska en ole päässyt asian yli. Mutta ehkä sekin päivä vielä tulee, ehkä. Tai sitten näinkin on ihan hyvä.

Itseäni ajatellen, vaikka kuinka myönnän vaakaakin tuijottelevani, on enemmän tärkeää kuitenkin se kaikki, mitä onnistun pääni sisällä käymään läpi. Siellä ne kilot ja ongelmat ratkotaan, ei vaa'alla. Kymmenessä viikossa olen ottanut ihan valtavan tärkeitä askelia, ja mitä vahvemmin olen matkalla, sitä vähemmän merkityksellistä on viikottaisella painonpudotuksella. Olo ratkaisee. Ja terveys. Se, että on taas hyvä olla itseni kanssa. Ne tuntuvat isoilta, parhailta palkinnoilta.

Viikonlopun aikainen turvotukseni oli huippuluokkaansa, kai. En ole ennen sellaista kokenut, vaikka yövuoro- ja menkkaturvotuksiin olenkin tottunut. Ehkä jotain kertoo se, että eilen vaaka näytti viikossa kahden kilon plussausta. Kyllä, luit oikein! Kuka nyt sellaisen hyväksyisi mutinoitta!? Ei kuulu normaaliin painonvaihteluun tuollainen, ei. Huomioiden vielä, että olen noudattanut ruokavaliotani täsmällisesti. Eikä yksi vapaasyöntiateriakaan moista selitä, ei millään tavalla.

Söinkö siis kuitenkin kaksi kiloa mämmiä eli kolme rovetta? No en. Vain 200g ja sehän on minulle mämmistä tykkäävälle pikkuruinen määrä, sanokaa mitä sanotte. Mutta mutta, jostain syystä elimistöni oli ruoansulatuksen osalta ihan seis ja nestelastikin oli valtava. Eilen illalla minua oksetti. Olin ihmeissäni. En osaa itse sanoa yksittäistä syytä asialle. Ehkä se oli vain monen tekijän summa. Tänään turvotus on kuitenkin poissa, yövuorojen jatkumisesta huolimatta. Eli kymppiviikkoa pidän eilisestä painolukemasta huolimatta plusmiinusnolla-viikkona tämän aamuisen uusintapunnituksen varjolla. Sen merkitsen kalenteriini ja siihen luotan, vaikka se saattaa kuulostaa itselle edulliselta selittelyltä. Mutta. Minun paino, minun päätös. Hah.

Voitte kuvitella, miten keveältä olo tuntuu nyt. Nilkatkin näyttää taas omilta. Ja yövuoroista selvittyäni pääsen taas fyssarille, joten aineenvaihdunta saa sieltäkin sopivaa lisäbuustia.

Kevyttä ja iloista viikkoa sinullekin! Hyvä tästä tulee. Hyvä me!

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kymppiviikko

Ihan kymppi, viime viikko siis. Edellinen postaus kertonee tärkeimmät fiilikseni. Tosin eilen oli sellainen kehollinen ahdinkokuoppa, jota on jotenkin hankala käsitellä tai edes sanoittaa. Palaan varmasti siihen myöhemmin. Nyt keskityn yövuoroihin ja päivänukkumiseen ja kroppani kivun hallintaan. Sekä hyvän fiiliksen ylläpitämiseen positiivisin, itseä rakastavin ajatuksin ja pienistä asioista nauttien.

Lauantaisen vapaasyöntiaterian kruunasi tietysti mämmi. On se herkkua kerran vuodessa syötynä. 200g mennä hujahti helposti kitusiin. Ja kyllä, hetken päästä olisin voinu vetää samanlaisen satsin, mutta onneksi olin varannut vain kaksi sadan gramman purkkia. Vapaasyönti tai joku muu kumma on jämähdyttänyt elimistöni nyt pysähdyksiin. Olo on turvonnut, mitä lisää vielä meneillään oleva yövuoroputkikin. Jahka vatsa on taas normikunnossa eli toimii, on olo varmasti paljon keveämpi. Nyt on jaloissakin turvotusta, mikä ei ole minulle tyypillistä. Tämän aamuista, suoraan yövuoron jälkeen punnittua painoani en pidä luotettavana runsaan turvotuksen vuoksi. Kyseessä on ensimmäinen plussaviikko, jos tulos jää sellaiseksi. Mahdollista sekin, mutta jotenkin en ruokavaliota noudattaneena ja oudon, yhtäkkisen turvotusilmiön vuoksi (halua) usko(a) sitä. Mutta olkoot plussaa, jos on. Pärjään sen kanssa, vaikkakaan en aio sitä pitkään katsella.

Kymmenen viikkoa ruokavaliodieettamista takana. Ei tämä enää tunnu dieetillä olemiselta, vaan ruokavalioremontilta, jossa on apuna valmis ruokaohjelma. Matka on ollut hyvä ja se jatkuu. Oikeastaan ei ole edes muuta vaihtoehtoa. Tai toki on, mutta se ei tule kysymykseen. Hyvinvointi ja terveys on nyt niin vahvasti ykkösenä. Lisämotivaationa on tuleva kesä ja halu mahtua kivoihin vaatteisiin ja tehdä erinäisiä mukavia asioita.

Toivottavasti sinun pääsiäisesi oli hyvä! Minun oli. Meni nopeasti töitä tehden ja kotona fiilistellen.